|
Post by Henkilökunta on Jul 19, 2023 19:33:33 GMT
Britway Melchior
ic-r. rautiaankirjava, 156cm
Hoitaja: Anniina
|
|
|
Post by Anniina on Oct 8, 2023 14:18:06 GMT
Ranskanletti 12.10.23 “Anniina, ootas nyt vähän!” kaverini Milla juoksee pyöräni perässä hengästyneenä. Töksäytän pyörän pysähdykseen niin äkkinäisesti, että melkein lennän maahan. Milla pikakävelee haukkoen henkeä luokseni.
“Minne helkuttiin sä ryntäät noin kovalla kiireellä? Olisit voinu varottaa ennen kuin otit äkkilähdön,” hän huomauttaa ärtyneesti.
“Anteeks, anteeks-” nauran Millan pyörittäessään silmiään- “Unohdin kai sanoa, että haluun päästä aikasemmin kotiin tänään.”
“Miks?”
“Muistaks sä, kun kerroin sulle siitä yhdestä tallista jonka mä löysin?” Lähden pyöräilemään taas, tällä kertaa hillitympää vauhtia. Milla kävelee vieressäni ja nyökyttää päätään:
“Se jonne sä hait hoitajaks? Saitko sä muka pestin siellä?”
“Tietty mä sain! Mun hakemus oli aivan mahtava. Sain kyllä tietää sen vasta eilen iskän ja Onnin ollessa sen jalkapalloharjotuksis. Äiti kerto vasta sillon. Mä ajattelin mennä tallille jo tänää,” selitin katsoen Millaa päin. Hän nyökkäsi taas jälleen ja jatkoi pitkillä jaloillaan harppomista hiljaa. Vaihdoin pyörän vaihteen takaisin siihen missä se oli normaalistikin, eli kolmannelle. Vanhan pyörän ketjujen ritinä oli ainoa ääni hetken aikaa meidän välillämme hallitsevassa hiljaisuudessa.
“Aiotko sä mennä joka torstai sinne nyt, vai häh? Kohta sulla ei oo enää aikaa olla mun kans,” Milla rikkoi nyt jo hieman jännittyneen ilmapiirin. Hän mutristaa suutaan sarkastisen paljon.
“Kyllä mä lupaan, et en hylkää sua. Vaikka se mun hoitohevonen olis kuinka tärkee,” sanon täysin tosissani. Milla on hetken hiljaa, kunnes hän alkaa pälpättää jostain söpöstä pojasta hänen valinnaisessaan.
Avaan huoneeni oven maukuvalle kissallemme, joka sujahtaa tyytyväisenä siitä sisään ja valtaa sänkyni itselleen. Laitan koulurepun nojaamaan pöytääni vasten. Otan sen etutaskusta puhelimeni. Lähetän äidille pikaisen viestin, enkä odota vastausta. Käännyn sängyllä loikoilevaa mustaa kissaa kohti.
“No, Narri. Haluuks sä liikkua vähän? Mun pitäis saada tallivaatteet mahtuun sun viereen,” sanon sille. Se tuijottaa isoilla silmillään minua, ennen kuin asettuu aikaisempaa mukavammin päiväpeitolle. Huokaan syvään - ei kai tässä muukaan auta kuin heittää vaatteet (kevyesti) kissan päälle. Tuskin sitä haittaa levittää karvojaan enempiin paikkoihin.
Kaivelen urheiluvaatteille suunnattua komeroa vähän aikaa. Ratsastuskamppeet on sullottu Onnin hieltä haisevien jalkapallo paitojen alle, koska niitä ei ole tullut käytettyä hetkeen. Edellinen talli, jolla ratsastin lopetti hiljattain, eikä uutta ole löytynyt. Iloitsen saadessani kouraani parin ruudullisia ratsastussukkia, yhdet sinimustat ratsastushousut, mustan ratsastuskypärän ja melkein polviini ylettyvät ratsastussaappaat. Onneksi tiedän varusteiden keränneen pölyä vain kahden kuukauden ajan, mikä tarkoittaa niiden suurella todennäköisyydellä edelleen sopivan minulle.
Ratsastussaappaisiin itsepäisesti tarttunut kura alkaa olla kuivunut ja sitä rapisee lattialle. Päätän tuoda ainoastaan vaatteet takaisin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni. Kypärää en varmaa edes tarvitse tällä kertaa.
Narri päästää valituksena hiljaisen naukaisun, mutta käpertyy yhtä nopeasti myös vaatteideni päälle. Pistän innostuneena ratsastushousut ja -sukat päälleni. Otan myös vaatekaapistani päälle vanhan, nyt jo kulahtaneen hupparin. Siinä oli alunperin kuva Karviksesta; nykyään siinä näkyy enää puolet hahmon naamasta ja sen oranssi keho näyttää itsekseen kauhuelokuvan hahmolta.
Tyydyn asuuni katsoessani sitä peilistä, napaten samalla olalleni urheilukassin, joka pyörii huoneen lattialla. Sammutan huoneeni valot lähtiessäni siitä ulos.
“Narri, tuutko alas kattoon sun ruoat valmiiks mun kaa?”
Vartin yli kolmelta lähtevä bussi on yllättävän tyhjä. Olisin luullut enemmän ihmisten tulevan sillä koulusta kotiin. Ehkä niin monen koulu ei lopu kolmelta torstaisin. Urheilukassi istuu viereisessäni penkissä, eikä se anna mitään viisauden sanoja.
Vaahterapolku on suhteellisen lähellä kotiamme. Sinne kestää pyörällä vaivaiset puoli tuntia, eikä bussimatka kestä varttia pidempää. Toivoisin matkan olevan silti lyhyempi, jännityksen perhosten pitäessä juhlia vatsassani. Jännityksestä huolimatta olen innoissani näkemään Rambon eli hoitohevoseni omin silmin. Jännitys kyllä voittaa innostuksen yllättävän nopeasti tajutessani, ettei minulla ole lainkaan hajua mitä tehdä tallilla.
Pohdin kysymystä hartaasti vielä noustessani pois bussin kyydistä. Olkapäillä roikkuva urheilukassi tuntuu yhtäkkiä painavammalta kuin aikaisemmin kävellessäni pitkää hiekkatietä. ‘Ehkä voisin vaan harjailla Ramboa ilman mitään huolia? Sitten seuraavalla kerralla auttaa tallitöissä..’
Ajatukseni katkeavat huomatessani, että seison nyt suoraan tallin edessä. Iso rakennus tuntuu uhkaavalta, vaikka tiedän sen uhkaavimman asian luultavasti olevan hevosen lanta kengän alla. Tai hampaitaan korvat luimussa esittelevä hevonen.
Joudun kiertämään tallirakennusta hetken, kunnes löydän ovet, joissa ei lue “yksäripuoli”. Toinen niistä on jo valmiiksi auki ja kävelen siitä sisään. Tallin tuoksu valtaa nenän, enkä muista seisovani keskellä käytävää eksyneen näköisenä hetkeksi. Huomaan sen taas hymyilevän naisen lähestyessä minua.
“Moi! Oletko sinä se Rambon uusi hoitaja? Anniina, eikös ollut?” hän kysyy minulta ystävälliseen sävyyn.
“Öh, joo. Kyllä… kai,” vastaan nyökytellen. ‘Hyvin meni, Anniina, hyvin meni.’ Nainen sanoo jotain Rambosta ja siitä, kuinka se on ulkona tällä hetkellä.
“Voitkin mennä hakemaan sen sisälle, jos haluat tutustua. Tarhausjärjestys löytyy tuosta taukohuoneesta ilmoitustaululta,” hän sanoo ja yritän muistella hänen nimeään. Joku j:llä alkava se oli. Jippu, kai. Huomaan, että en vastannut lainkaan Jipulle.
“Okei, kiitos,” töksäytän ylös kankeasti. Nainen tuntuu tyytyvän siihen ja lähtee hymyillen pois luotani. ‘Herranjumala’ ajattelen hetken päästä. ‘Mun täytyy puhua sitten alkeiskurssilaisillekin.’
Lähden taukohuoneen ovelle, johon päin Jippu osoitti selityksessään. Sisällä totta tosiaan lukee tarhausjärjestys. Etsin siitä Rambon nimen, joka löytyy tarhojen muodostamasta suorakulmiosta toiseksi alimmasta, vasemmasta tarhasta. Ruunan kanssa on samassa tarhassa myös Vaakku niminen hevonen. Jos muistini ei pettänyt minua, Vaakku oli valkoinen, Ramboa sirompi hevonen. Niiden pitäisi olla helposti erotettavia toisistaan. Tästä asiasta rohkeutettuna jätän kassini taukohuoneen sisälle ja lähden tarhojen suuntaan.
Rambo kävelee kiltisti vieressäni taluttaessani sitä karsinaansa. Ruunan tukevat jalat saavat tyhjänä olevat käytävät kaikumaan niistä kuuluvaa ääntä. Perhoset vatsassa rauhoittuvat entistä enemmän päästessäni karsinan ovelle.
“Miten kohtelias sinä oletkaan,” kikatan pienesti Rambon tavalle mennä ovestaan sisään. Ruuna seisoo kiltisti paikoillaan sitoessani sen löysästi vetosolmulla kiinni. ‘Pitäisi vaan saada harjat…’
Varustehuoneessa on seinillä hyllyjä, varusteita ja hevosten nimilappuja. Katselen hetken ympärilleni, kunnes huomaan turkoosin ämpärin, jossa lukee tussilla kirjoitetuin kirjaimin “Rambo”. Otan ämpärin kahvoista kiinni ja kannan sen ulos varustehuoneesta aina Rambon karsinalle asti.
Rambosta irtoaa harjatessa hirveä määrä valkoista karvaa, joka tarttuu mustaan huppariini liiman lailla kiinni. Pudistelen sitä pois parhaani mukaan, mikä aiheuttaa sen tarttuvan myös kiinni ratsastushousuini. Rambo kääntyy katsomaan touhujani uteliain silmin. Hymyilen sille takaisin.
Isoissa jaloissa olevien kavioiden puhdistaminen on vähän järkyttävää. Rambo onneksi jatkaa kohteliasta seisomista paikallaan ja nostelee käteni kokoiset kavionsa helposti. Taputan ruunaa kaulalle saadessani puhdistettua toisen takakavion loppuun. Hevosen harja on tuuhea ja jakautuu molemmille puolille sen kaulaa. Vien sormeni sen läpi.
“Sun harja olis kiva letittää,” sanon Rambolle. Sen pää pysyy edelleen edessä, mutta näen sen kääntävän korvansa taaksepäin kuin kuunnellakseen minua. “Tosin mulla ei varmaan ole yhtään kumilenkkiä mukana.”
Tunnustelen silti hupparini etutaskua. Se on ollut minulla vuosien saatossa monta kertaa mukana tallilla - sieltä voisi semmoinen löytyä. Löydän taskusta viiden sentin kolikon, josta minulla ei ole yhtään muistikuvaa sekä yhden, viimeisellä hengenvedollaan olevan minikuminauhan. ‘Voisinhan mä aina sitoa sen solmulle, mutta tuntuu et se ei olis hyvä idea.’ Pienen harkinnan jälkeen venytän kuminauhaa. Se ei mene heti rikki, joten päätän sen olevan tarpeeksi hyvä pitämään letin suljettuna.
Laitan kuminauhan hampaideni väliin ja alan setvimään Rambon harjaa sormin. Käännän kaiken siitä sen kaulan oikealle puolelle. Katson iso harjapehkoa hetken aikaa, ennen kuin päätän tehdä siihen ranskalaisen letin.
Joudun aloittamaan letin pari kertaa uudestaan unohtaessani kolmen eri hiuslohkojen järjestyksen. Neljännellä yrityksellä onnistun pääsemään alkua pidemmälle. Sormeni meinaavat jäädä liian pieniksi taiteilemaan paksuutta saavaa lettiä sen loppuvaiheilla. Saan lopun harjasta siihen mukaan, enkä haaskaa aikaa venyttää kuminauhan lopun ympärille. Se kietoutuu vaan kaksi kertaa siihen, minkä jälkeen en uskalla enää kiristää sitä.
Astun kolme askelta taaksepäin ihailemaan työtäni. Rambo näyttää letin kanssa vielä entistä söpömmältä ja rapsutan sen päätä kiitoksena hyvästä käytöksestä.
“Sä ootkin kyllä aikamoisen lunki hoitaessa,” sanon sille hiljaa. Hevonen sulkee silmänsä rapsuttaessani sen otsaa. Karvat lentelevät ilmassa pois ruunan otsasta. Pyyhin pahimmat niistä pois Rambon naamalta.
“Kuinkahan paljon kello on?” puhun itsekseni ja tajuan jättäneeni urheilukassini, jossa oli puhelimeni, taukohuoneeseen. Päätän mennä hakemaan sen itselleni.
Taukohuone on hiljainen, eikä siellä ole ketään mennessäni sisään. Otan kassin sohvan päältä. Avaan sen ja otan puhelimeni ulos sieltä. Sen näyttö herää eloon heti, mikä saa minut näkemään kaksi viestiä äidiltä.
Katson puhelimen kelloa. Se näyttää varttia vaille kuutta. ‘Voi hitto sentäs’, huokaan hiljaa. Aika sitten todellakin lentää kuin siivillä pitäessäsi hauskaa.
|
|
|
Post by Jippu on Jan 6, 2024 17:52:01 GMT
Anniina ja Rambo hankilaukkailemassa
|
|
|
Post by Anniina on Feb 4, 2024 10:54:27 GMT
Alkeistunnilla 8.1.2024 Koulut ovat avanneet taas ovensa, missä kesti omasta mielestäni aivan liian vähän aikaa. Tuntuisi kuin lomalla ei olisi tehnyt oikeasti mitään, mutta se saattaa johtua melkein rituaalisesta olemisestani joka päivä tallilla. Milla on kysellyt perään suurinpiirtein koko loman ajan ja valehtelun tuomasta huonosta omatunnosta huolimatta, en laittanut sille koskaan viestiä takaisin. Isä sanoisi, että se tekee mut huonoksi ystäväksi. “Onko täällä Anniinaa?” taukohuoneen ovelta kuulunut naisen ääni havahduttaa mieleni nykyhetkeen. Mä nyökkään hämmennyksissä ja nainen katsoo mua arvostelevaan sävyyn. Sen musta toppatakki, vielä mustempien hiusten kanssa ei nosta mun mielessä esiin ketään tuttua. (Paitsi ehkä korkeintaan Viljan, mutta sitä mä en oikein laske täysin tutuksi. Mä oon sen kanssa tekemisissä ainoastaan, jos molemmat sattuu olemaan aikuisten alkeisryhmän tunnin aikaan tallilla. Mikä on kyllä huomattavan usein.)
Naisen takaa pilkistää esiin - luultavasti - sen lapsi, joka toljottaa mua suurin vihrein silmin. Sillä on päässään pari kokoa liian iso ratsastuskypärä ja jaloissa kuomat. Mä katson sen paksuja toppahousuja ja vihdoin sen raidallista toppatakkia, jonka kaulusta se näpertää suullaan. Sen toppahanskat roikkuvat sen käsistä pari senttiä. Hieman raukkamainen olemus.
“Tässä-” nainen kuin esittelee lapsensa osoittamalla sitä “-on Reetta ja minä olen Olivia. Me olemme tulleet tänne tunnille ja hänen hevosensa takana lukee sinun nimesi.”
“Ai Rambon?” mä kysyn vielä varmistaakseni. Kyllähän mä tiesin, että tunnit alkoi taas kerran pyörimään Vaahterapolulla. Ja että mun pitäisi varmaan hyväksyä kohtaloni taluttajana taas jälleen. Olivia nyökkää ja höpöttää jotain “epäselvistä järjestyksistä”, Reetan seisoessa sen vieressä hiljaa. Tunnen mä hieman yhteishenkeä tytön kanssa, se on myönnettävissä.
Tunti pidetään kentällä juhlistamaan raajoihin pistelevän pakkasen heltymistä vihdoin. Mä tunnen lämpimämmästä kelistä huolimatta mun sormieni suurinpiirtein jäätyvän käsissäni olevan riimunnarun ympärille, kun Rambo puksuttaa pirteänä uraa eteenpäin. Mä katson Reettaa sen satulassa, kahdella kiepillä lyhennettyjen jalustimien varassa. Hymyilen sille tai ainakin yritän. Mä en ole varma teenkö oikeasti sitä tunnon jo mennessä pois mun poskista. Rambon satulan nahka narskuu sen liikkuessa. Kuuntelen sitä toisella korvalla, kun yritän keskittyä Jipun puheeseen kentän keskellä. Olen aika varma, että se sanoo jotain ravin kokeilemisesta parin askeleen ajaksi ja mä käännyn katsomaan Reettaan.
“Haluuks sä ravata?” mä kysyn. Se on onneksi helppo kysymys, eikä tyttöä tunnu haittaavan mun vähäinen puheliaisuus verrattuna Abbyn taluttajaan, joka tuntuu löytäneen yhteisen sävelen shetlanninponin ratsastajan kanssa. Reetta tuntuu miettivän hetken ja puristaa mietteissään nyrkkejään kireämmälle Rambon ohjien ympärille.
“Joo,” kuuluu pieni ääni sen suunnalta. Mä päästän myönteisen äännähdyksen merkkinä, että edes kuulin sen. Mä otan niin tiukan otteen riimunnarusta kuin voin ja hölkkään kevyesti Rambon vierellä. Ruuna katsoo mua hetken ihmeissään, mutta ottaa sitten pari, viisi askelta ravissa. Reetta näyttää hämmentyneeltä askellajin vaihdoksen tullessa hetken verran. Mä tiedän Rambon ravin tosin olevan tasaista eli ei mulla kauhea pelko ole sen satulassa pomppimisen kannalta. Reetan äiti, joka on ollut seisomassa kentän laidalla vuorautuneena toppatakkinsa hupun sisälle, kuvaa meitä sen esiin kaivamalla puhelimella.
Rambon jykevät kaviot hidastavat hiljalleen käyntiin. Se pärskyy tyytyväisenä tekemäänsä työn sarkaan ja jatkaa keinuvaa käyntiään. Hellitän otettani sen ruskeasta riimunnarusta, uskoen vahvasti ruunan silti käyttäytyvän. Rambo venyttää kaulaansa pidemmälle ja pelkään hetkeksi, että Reetta kiepahtaa sen selästä pois kaulan kautta. Tyttö kuitenkin antaa Rambolle hieman lisää ohjia, niin pitkälle kuin pystyy lyhyiden käsiensä kanssa.
Auttaessani Reettaa alas Rambon selästä, ei alkanut koulu tai alkaneet talutustyöt enää haittaa mua niin paljoa. Ehkä tästä vuodesta tulisi ihan siedettävä lopunkaiken. Ainakin niin mä toivon. Reettaa haluaa taluttaa Rambon itse talliin takaisin ja mä annan sille ohjat ilomielin. Katson mä silti tietty varalta, ettei mitään käy.
|
|