|
Post by Henkilökunta on Jul 19, 2023 19:38:12 GMT
Väikseke
eest-r. ruunikonkimopäistärikkö, 148cm
Hoitaja: Vilja
|
|
Vilja
Uusi tyyppi
Posts: 18
|
Post by Vilja on Oct 21, 2023 8:14:00 GMT
1.
Olisihan sitä huonompiakin tapoja viettää maanantai-iltaa, Vilja mietti raaputtaessaan kynnellään kuivunutta kuolaa irti kuolainrenkaasta. Ikkunasta näkyi, kuinka ulkona vihmoi vettä. Kylmä sade oli alkanut juuri sopivasti tunnin loputtua. Vilja ja Väiski sekä Huju ratsastajineen olivat ehtineet tallin suojiin, ja seuraava tunti oli siirretty maneesiin. “Eipä kaivella”, Vilja huomautti kuullessaan hermojarepivän raaputuksen tallin lattiassa. Väiski lopetti kuopimisen ja käänsi päänsä hoitajansa puoleen niin pitkälti kuin kiinnitysnarut antoivat periksi. Hevosesta ei ollut apua suitsien puhdistamisessa; se oli tehnyt oman osuutensa jo kertaalleen haukkaamalla poskihihnan suuhunsa, joten ne oli nyt pesty toistamiseen. Vilja rapsutti ruunan turpaa sormenpäillään.
Niin siinä oli tosiaan käynyt, että Viljasta oli tullut Väiskin hoitaja. Muutama kerta ylimääräistä notkumista käytävällä oman tunnin jälkeen olivat tehneet hänestä ainakin puolitutun kasvon tallilla, ja sellaisille löytyi aina jotain tekemistä. Hän oli satuloinut hevosia, taluttanut alkeistunneilla ja lakaissut käytävää. Yksi tallipäivä viikossa ei ollut kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten jonkin aikaa rohkeutta kerättyään hän oli päätynyt kysymään, otettaisiinko apua vastaan useamminkin. Siitä hyvästä Jerita oli käskenyt hänen aloittaa hakemalla Nasa tarhasta ja laittamalla se kuntoon vartin päästä alkavaa koulutuntia varten ja katsomaan sen jälkeen ilmoitustaululta vapaiden hoitohevosten listan, jos sellaista kaipaisi ja tahtoisi ansaita itselleen etuuksia. Vilja ei ollut tarvinnut toista kehotusta, vaan oli kiitänyt pihalle, hakenut tamman ja toimittanut sen varustettuna kentälle edellisten ratsujen poistuessa paikalta. Ratsastajien noustessa selkään hän oli puhunut ajatuksensa ääneen Jipullekin, joka Jeritan lailla oli suositellut hoitajan pestiä – joskin hieman kiireistä työntekijäänsä kannustavammin. Niinpä Vilja oli sitten tallustellut ilmoitustaululle. Hän oli ratsastanut vain oman tuntinsa vakiohevosilla; Hetalla, Väiskillä ja Hujulla, eikä ollut varsinaisesti kokenut tuntevansa yhtäkään tallin asukasta paremmin kuin toista. Jostain syystä listaa silmäillessään hänen katseensa oli kuitenkin pysähtynyt kerta toisensa jälkeen Väiskin nimen kohdalle. Se oli tietysti ollut järkevä valinta; sopivan kokoinen – eihän häntä itseään ollut siunattu ylimääräisellä pituudella –, ja muutaman harjauskerran perusteella havaittu mukavan mutkaton luonne. Hartioitaan kohautettuaan Vilja oli viivannut paperista eestiläisen nimen yli ja kirjoittanut omansa sen viereen.
Saatuaan kuolaimet puhtaaksi Vilja jätti Väiskin pesupaikalle odottamaan siksi aikaa, kun vei varusteet omiin telineisiinsä ja haki samalla reissulla takkinsa. Sisällä oli sen verran lämmintä, että tarkeni hupparissa, mutta kohta olisi lähdettävä ulos. Musta tuulitakki oli tungettu reppuun, joka puolestaan oli jemmattu taukohuoneen sohvan taakse. Piilo tosin ei vaikuttanut kovinkaan salaiselta, sillä oman kassinsa saadakseen Viljan oli siirrettävä toista reppua ja yhtä laukkua. Salainen tai ei, paikka oli joka tapauksessa turvallinen, sillä reppunsa sisälmyksiä penkoessaan hän totesi kotiavaimiensa ja kuulokkeidensakin olevan yhä tallessa. Tallilla, toisin kuin koulussa, hän ei kehdannut kulkea napit korvissaan maailmalta sulkeutuneena, sillä tunsi olevansa velvoitettu auttamaan muita. Olisi ehkä ollut liian epäkohteliasta vain kulkea ohi kuulematta kysymystä. Sade kohisi kattoon yhä voimakkaampana. Tuulenpuuska roiski vettä taukohuoneen ikkunaan niin, ettei pisaroiden läpi tahtonut nähdä ulos. Vilja irvisti itsekseen, ei huvittanut lähteä viemään Väiskiä pihalle.
Veikeänkirjava otus hörisi eloisana nähdessään hänen palaavan käytävälle. Vilja rapsutti sen otsaa yrittäen väistellä hamuilevaa turpaa siinä kuitenkaan onnistumatta: hänen olkapäätään mupeltaessaan Väiski ehti tehdä pikaisen makutestin hänen hiuksilleen. “Yäk, Väiski!” Vilja hymähti hiljaa ja pyyhki mustaa lettiään hupparinsa hihalla. Hevonen näytti lähinnä tyytyväiseltä itseensä. Vilja taputti sen kaulaa. Toinen harjauskierros ei tekisi pahaa, joten hän kaivoi piikkisuan harjasangosta. Väiskin talvikarva oli hyvässä kasvussa. Vielä ei ollut edes talvi, takana oli vasta ensimmäisiä pieniä yöpakkasia, mutta piikkisuka oli melkein ainoa, joka enää pystyi paksuun turkkiin. Väiski nautti, kun Vilja raaputti sitä kaulan alapuolelta. Suka meni jälleen nopeasti tukkoon ja harmaita karvalaattoja pyöri lattialla. Hihakin vaihtoi värinsä mustasta harmaankirjavaksi. Siitä saisi varmasti kuulla kotona. Oikeasti äiti ja isä olivat tyytyväisiä kun hänellä oli taas jokin muukin harrastus kuin omassa huoneessaan istuminen – vaikka eihän hän pelkästään istunut, vaan luki tai kirjoitti tai piirsi. Ja sitä paitsi hän kävi kirjastossa ja ulkona Veran kanssa! Vanhemmilla ei ollut mitään syytä valittaa. Vilja tuhahti itsekseen ja keskittyi jälleen Väiskiin.
Kengitettyjen kavioiden ontto kopina betonilattialla tai asfaltilla oli yksi parhaista äänistä, mitä Vilja tiesi. Hän nautti siitä sen lyhyen hetken, jonka se kesti hänen taluttaessaan Väiskin käytävältä ulko-ovelle harjasanko toisessa kädessään. Ulkona hämärtyi, eikä vesisade ollut lakannut, vaikkei enää syöksynytkään maahan samalla tavalla kaatamalla kuin aikaisemmin. Hän nosti takin hupun päähänsä suojaamaan pipoa kastumiselta. Kengät onneksi kestivät vettä varsin hyvin. Tihkusta huolimatta Vilja piti syksystä ja toivoi pääsevänsä maastoon edes kerran, kun vielä oli ruskaa. Myös pihamaan kota houkutti: pimeänä iltana sinne voisi virittää tulet ja paistaa vaikka tikkupullaa, jos saisi luvan. Väiskin majapaikka oli pihatossa. Sen molemmat kämppikset olivat jo paikalla. Vilja jätti harjasangon aidan ulkopuolelle, vapautti sitten Väiskin riimusta ja katsoi, kuinka se lähti saman tien nahistelemaan Sepon kanssa. Vanha rouva Abby hätisti ne matriarkan oikeudellaan kauemmas rettelöimään ja tuli itse vaatimaan huomiota. Vilja pörrötti ponin harjaa ladon räystäältä tippuvan veden napsahdellessa hänen huppuunsa ja hartioihinsa. Pahin sadealue oli jo kulkenut ohi, eikä Jerita ollut käskenyt hänen loimittaa Väiskiä. Ruunan karvapeite oli jo niin paksu, ettei tällainen voimaton vihmonta mitenkään pääsisi pohjavilloihin asti. Ehkä se ymmärtäisi mennä sisälle, jos tarvitsisi.
Vietyään harjasangon pihaton varastoon Vilja tallusteli märän pihan läpi takaisin talliin. Hän kävi varmistamassa, että oli siivonnut pesupaikan irtokarvoista tarpeeksi huolellisesti, jottei tulisi sanomista. Väiskin suitset oli putsattu ja satulavyö ja -huopa harjattu, hevonen itse viety tarhaan odottamaan iltaruokia – kaikki pakollinen oli tehty. Taukohuone oli tyhjä, joten hän uskalsi levittäytyä sohvalle varoen kuitenkin nostamasta hiekkaisia sukanvarsiaan liian lähelle istuintyynyjä. Hän kaivoi puhelimensa taskustaan. Häntä ei huvittanut kävellä sateessa kotiin, vaikka matka ei ollutkaan erityisen pitkä. Marko haluaisi varmasti lähteä ajelemaan, ja pikkusiskon hakeminen tallilta olisi siihen loistava tekosyy. Isän olisi vain pakko alistua lähtemään mukaan, itsepähän oli hankkinut opetusluvan. Marko lupasi potkia isän liikkeelle, joten Viljalle jäi hetki aikaa odottaa. Hän kaivoi reppunsa sohvan takaa – toinen reppu oli jäljellä, mutta laukku kadonnut – ja istahti takaisin alas nyppimään karvoja hupparinsa hihasta. Tovin nysvättyään hän sai ajatuksen. Ilmoitustaululla oli tyhjiä post it-lappuja, joista Vilja sieppasi yhden, kirjoitti siihen “moi” ja liimasi sen sohvan taakse seinään niin alas lattianrajaan, että vain ne muut, jotka siellä tavaroitaan säilöivät, huomaisivat sen. Sitten tarvitsi vain jäädä odottamaan, tulisiko siihen vastauksia.
|
|
Vilja
Uusi tyyppi
Posts: 18
|
Post by Vilja on Nov 19, 2023 18:28:54 GMT
2.
Hengitysilma nousi huuruna taivaalle pipon ympärillä. Vilja oli kiitollinen itselleen tajuttuaan pukea lämpöleggingsit tuulihousujen alle ja villasukat lenkkareiden sisään – ulkona taisi olla jo pakkasta, vaikka iltapäiväaurinko paistoi vielä. Onneksi sää oli silti hyvä, sillä hän oli lupautunut taluttajaksi aikuisten alkeiskurssin maastoreissulle. Se oli vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta olisi mukavaa päästä tutustumaan reitteihin, mutta jonkun tätiratsastajan holhoaminen ei varsinaisesti houkutellut. Pimeäkin ehtisi tulla ennen kuin päästäisiin takaisin tallille. Taukotuvassa Vilja survoi reppunsa tuttuun paikkaan sohvan taakse. Post it-lappu ei ollut kerännyt vastauksia, ja sen liimapinta oli jo niin täynnä karvoja ja pölyä, ettei se enää tahtonut pysyä kiinni seinässä. Tuntilistalla Väiskin nimen perässä luki Varpu. Viljalla ei ollut aavistustakaan, kuka tai minkälainen ihminen Varpu oli – ilmeisesti joku aivan uusi. Koska ketään sellaista ei näkynyt lähistöllä, hän kohautti hartioitaan, oikaisi pipoaan ja lähti takaisin pihalle hakemaan Väiskiä.
Melkein puhtaat mustavalkoiset lenkkarit eivät olleet parhaat mahdolliset tallikengät. Niistä ei ollut alunperinkään pitänyt tulla tallikenkiä ollenkaan! Vilja kulki siksakkia rapakkoja väistellen ja loikki varovasti varpaisillaan jäätyneiden lätäköiden yli. Pihaton varastoon päästyään hän etsi Väiskin harjasangon ja huokaisi väliaikaisesta helpotuksesta ennen suurinta koitosta: portinedustaa. Sen suuri mutakurimus oli pinnalta kevyessä riitteessä, mutta pohjalta aivan yhtä märkä ja upottava kuin edellisenäkin päivänä, joten pidemmälle ei ollut asiaa ilman kumisaappaita. Väiski tonki maata kauempana. “Oh my dear, unwary sailor, come to my shore, it’s way safer here than the roaring sea”, Vilja lauleskeli itsekseen mittaillessaan maastoa katseellaan ja miettiessään, kuinka saisi saaliinsa verkkoon uhraamatta kenkiään loppusyksyn tai alkutalven jumalille. Väiski nosti päätään kuullessaan tutun äänen ja lähti liikkeelle. Vilja nauroi voitonriemuisena – seireenilaulu toimi! “I need you here with me!” Väiski tepasteli mutalammikon yli suoraan haaviin, eikä hänen tarvinnut kuin pukea sille riimu päähän ja taluttaa se ulos portista kenkiään sotkematta. Itseensä tyytyväisenä hän jatkoi lauleskelua napatessaan harjasangon toiseen käteensä. Väiski näytti kuuntelevan ja töni häntä kevyesti käsivarteen.
Laulu katkesi kesken lauseen, sillä joku selvästi odotti heitä tallin ovella. Siinä oli varmaankin se Varpu. Olikohan täti kuullut hänen hyräilyään? Vilja nieli irvistyksensä ja nyökkäsi lyhyesti tervehdykseksi. “Onko tässä Väiski?” nainen kysyi, “Ja Vilja?” “On”, Vilja vastasi ja silmäili ratsastajaa arvioivasti. Tämä ei ollut juurikaan häntä itseään pidempi, vanhempi kyllä, paljonkin, pukeutunut samalla tavalla mustiin, ja hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat. “Onpa se hauskan värinen”, nainen ihasteli. “Minä olen Varpu.” Vilja nyökkäsi uudelleen. “Kiva tavata. Haluatko harjat vai Väiskin?” Varpu valitsi harjat, sillä ei uskonut osaavansa taluttaa hevosta. Vilja parkkeerasi Väiskin pesupaikalle ja pesi sen jalat nopeasti, sillä mutaiset portinedustat olivat tehneet tehtävänsä myös muissa tarhoissa. Hän siirsi ruunan tyhjään karsinaan harjattavaksi, eikä todellakaan kadehtinut Anniinaa, joka odotti seuraavana pyykkivuoroa karvajalkaisen Rambon kanssa.
Heti alkuun kävi ilmi, ettei Varpu tiennyt hevosista mitään eikä ollut ratsastanut kuin yhden kerran aikaisemmin issikkamaastossa työpaikan tiimipäivänä vuosia sitten, mutta oli nyt saanut kavereiltaan syntymäpäivälahjaksi kymmenen kerran tuntikortin. Vilja mietti, minkä ikäinen nainen mahtoi olla; ulkonäön perusteella hän ei osannut päätellä yhtään, muttei kehdannut kysyäkään. “Se on aika sosiaalinen, ja varmaan sotkee vaatteesi, mutta ei pure tai potki”, hän selitti Väiskin tutkiessa heidän kummankin kädet ja taskut läpi moneen kertaan. Hän opetti Varpun harjaamaan ja antoi tämän tehdä varsinaisen työn seurustellessaan itse hevosen kanssa. Väiski oli onnesta soikeana saadessaan olla kaiken huomion keskipisteenä. Se hamuili turvallaan hänen kasvojaan, rääkkäsi takkia, jonka hän oli heittänyt karsinan oven päälle, kaiveli hupparin taskuja ja harjasankoa – sekä muisti välillä moikata Varpuakin, joka ei ollut ollenkaan osannut odottaa hevoseläimeltä moista tuttavallisuutta. Niinpä muun juttelun ohessa Vilja kertoi kaiken, mitä hevosten käyttäytymisestä, tarpeista ja väreistä tiesi. Äkkiä Väiski päätti siirtää päätään, jota oli hetkellisesti lepuuttanut hänen olkapäällään ja jysäytti häntä leukaan niin, että hänen hampaansa kalahtivat yhteen. Hän tunnusteli naamaansa ja laski korut toisesta korvastaan – kaikki tallella, eikä mitään ollut revennyt. “Ei ollut ensimmäinen kerta”, hän rauhoitteli Varpua, joka oli kuullut kolauksen, “Eikä viimeinen.” Sairaanhoidollisia (Vilja sai tietää, että Varpu oli ammatiltaan sairaanhoitaja) toimenpiteitä ei tarvittu, joten oli aika varustaa Väiski. He hakivat sen satulan ja suitset, juoksutusdeltan sekä heijastimia. Vilja päätti laittaa sille varmuuden vuoksi myös suojat, vaikka tiesi, ettei tällä reissulla poikettaisi polulta. Deltallekaan tuskin tulisi käyttöä, sillä Väiskiä ei varmasti tarvitsisi taluttaa narussa, mutta olisihan se sitten ainakin mukana, jos jotain odottamatonta ilmaantuisi.
Aurinko alkoi jo painua, mutta oli vielä valoisaa ratsastajien noustessa kentällä selkään. Kaikilla muillakin oli kiitettävästi heijastimia, ja Vilja oli pukenut itselleenkin kirkkaanvihreät heijastinvaljaat muutoin mustien vaatteidensa päälle. Hän mittasi jalustimet Varpulle sopiviksi ja kiristi satulavyön vielä juuri ennen lähtöä. Jippu käveli jonon kärjessä Sepin kanssa, ja Väiski sijoitettiin Rambon taakse aivan viimeiseksi, mistä Vilja oli enemmän kuin tyytyväinen, vaikkei sanonutkaan mitään ääneen. Reitti lähti ylätarhojen ohi sänkipellon jäädessä oikealle puolelle. Vilja puhalteli huurua ilmaan ja Väiski tavoitteli riimunnarua, jonka hän oli köyttänyt ympärilleen, jotta sai pidettyä kätensä mukavasti vapaana. Hän ei voinut olla tökkimättä hamuilevaa turpaa, mikä tietysti sai hevosen innostumaan entistä enemmän ja etenemisen muuttumaan epämääräiseksi härväämiseksi. Vasta kuullessaan Varpun nauravan hän päästi irti Väiskin paksuista poskikarvoista ja kääntyi kävelemään oikein päin; pitäisi keskittyä käsillä olevaan tehtävään, eikä saattaa koko letkaa sekasorron valtaan. “Sori”, hän lausahti itsekseen tietämättä, puhuiko hevoselle vai ratsastajalle. “Te olette hyvä parivaljakko”, Varpu totesi. Väiski oli voittanut tämän lopullisesti puolelleen tallissa hörisemällä äänekkäästi heidän palattuaan varusteidenhakureissulta takaisin karsinalle. Vilja pörrötti ruunan kirjavaa harjaa. Varpu alkoi kysellä ratsastamisesta, joten Vilja selitti parhaansa mukaan, miten eri apuja käytettiin ja miten hevosen haluttiin yleensä liikkuvan. Puhe karkasi välillä sivuraiteille kun hän huomasi kertovansa, kuinka hauskaa oli maata pitkällään hevosen selässä tai upottaa sormet paksuun talvikarvaan tai katsoa turpakarvojen tärinää tai herätä aikaisin leiriaamuna katselemaan hevosten siluetteja sumuisella laitumella. “En ole mikään opettaja”, hän mutisi puolustellakseen omasta vähäisestä kokemuksestaan johtuvaa tietämättömyyttään. Varpu tuhahti lohduttavasti. “En minä sellaista olettanutkaan. Saanko kysyä, minkä ikäinen olet?” Viljan ajatukset menivät sekaisin. Hän ei osannut sanoa, tuntuiko kysymys tungettelevalta vai ei. Kenen tahansa muun kysymänä se olisi varmasti tuntunut väärältä, mutta jostain kummallisesta syystä Varpun kanssa oli helppo puhua. Onnekseen hän välttyi vastaamiselta, sillä jono pysähtyi.
Oli aika kokeilla ravia. Väiski lönkytteli hänen vieressään jonkinlaista hölkkää, joka ei ollut varsinaista ravia, muttei ihan käyntiäkään. Meno kuitenkin sopi Varpulle, jota mahdollinen vauhti hirvitti, joten Vilja ei vaivautunut patistelemaan hevosta eteenpäin. Juokseminen, vaikkakin rauhallinen sellainen, tuuletti mukavasti päätä. “Se kuuntelee sinua kyllä”, hän lohdutti vuorostaan ratsastajaa ja viittasi ruunan korviin, jotka olivat kääntyneet taaksepäin. Ravipätkät sujuivat niin hyvin, että muutama kokeneempi olisi halunnut kokeilla laukkaa. Vilja olisi tietenkin ollut valmis juoksemaan ihan tosissaan, mutta Jippu päätti turvallisuuden nimissä jättää kokeilun seuraavalle tunnille aitojen sisäpuolelle. Matka jatkui käynnissä takaisin tallin suuntaan. Se oli ehkä ihan viisas päätös, sillä oli jo niin hämärää, että suuret kuuset tien molemmilla puolilla näyttivät melkein mustilta ja Nasa haistoi peikkoja niiden välissä. Jipun oli siirryttävä Sepin vierestä tamman luo, joten Väiski siirrettiin jonon kärkeen turvahevoseksi. Vilja olisi mieluiten pysynyt viimeisenä, mutta unohti harminsa nopeasti jutellessaan Varpun kanssa putoamisista ja vammoista päätyen sitä kautta kyselemään sairaanhoitajan työstä, kunnes huomasi taivaalta leijailevan lumihiutaleita. Ne olivat kuin pieniä styroksipalloja, jotka rapisivat osuessaan pipoon ja takkiin. Yhtäkkiä kaikkialla oli hiljaista. Kuului vain kavioiden ja kenkien kopina jäisellä tiellä, Nasa tyyntyi, eikä kukaan puhunut. Tunnelma muuttui rauhalliseksi. Väiskin karva kastui pinnalta.
Tallin valot tuntuivat kirkkailta pimeyteen tottuneissa silmissä. Vilja seurasi perässä, kun Varpu talutti Väiskin karsinaan ja auttoi sitten riisumaan siltä satulan ja suitset ja suojat. “Et tainnut pitää siitä, kun kysyin ikääsi. Näin sen ilmeestäsi”, Varpu sanoi hiljaa heidän harjatessa yhdessä Väiskin takajalkoja karsinan nurkassa. Vilja pureskeli alahuultaan ja kohautti hartioitaan. “En vain yleensä puhu itsestäni. Se on vaikeaa”, hän vastasi enemmän itselleen kuin kysyjälle. “Vaikka kysymys olisikin helppo, eikä mitenkään henkilökohtainen.” “Tiedän, mitä tarkoitat. On ihan hyväksyttävää pitää kiinni omista rajoistaan. Vastaaminen tuo yleensä myös tunteen siitä, että on ikään kuin velvollisuus esittää vastakysymys, eikä voi tietää, onko se taas toisen mielestä liian henkilökohtainen.” Vilja nosti katseensa ja se kohtasi Varpun harmaat silmät. Juuri siltä se tuntui. “Niin, vaikka kysymys olisi sama. Ei kai kukaan kysyisi toiselta mitään sellaista, mihin ei haluaisi itse vastata.” Varpu hymyili. Vilja jatkoi, kun oli kerran päässyt vauhtiin: “Ja sitten ihmiset pitävät kylmänä tunteettomana, kun ei heidän mielestään osoita kiinnostusta muita kohtaan, vaikka sitä yrittää vain olla kohtelias, eikä udella mitään.” “Neljäkymmentä”, Varpu sanoi selittämättä sen enempää. Vilja nauroi tahtomattaan ja teki pikaisen laskutoimituksen. “Kaksikymmentäviisi”, hän vastasi, jäi odottamaan reaktiota, ja kun toinen katsoi häntä yllättyneenä, sanoi asiansa loppuun asti: “vuotta vähemmän.” Oli Varpun vuoro nauraa. “Sitähän minäkin. Jotain sellaista arvelinkin, vaikka sinusta on hyvin hankala sanoa. Puhut itseäsi vanhempia asioita.” “Ei sinustakaan tiedä, enkä kehdannut kysyä.”
Kun Väiski oli saatu harjattua he opettelivat riimun pukemista ja riisumista, jonka jälkeen Vilja näytti, kuinka varusteet huollettiin. Varpu tarjoutui viemään ne paikoilleen varustehuoneeseen sillä välin kun Vilja talutti hevosen ulos. Hän selvitteli pieniä takkuja sen otsatukasta odotellessaan melkein pimeässä tallin nurkalla hyräillen samaa laulua kuin aiemmin – kunnes, taas, Varpu keskeytti hänet. Tällä kertaa hän ei harmistunut asiasta, sillä hänen mielipiteensä uudesta ihmisestä oli muuttunut. Hämmentävää kyllä, isosta ikäerosta huolimatta heidän ajatuksensa osuivat jatkuvasti yksiin, Varpu tuntui ikään kuin puhuvan samaa kieltä hänen kanssaan. Se oli omituista. “Laulat hyvin. Mikä kappale tuo on?” Varpu kysyi. Vilja väisti kehut antamalla Väiskin tälle talutettavaksi. Ruunalla alkoi olla kiire heinäpaalille. “Arms of the ocean. Blackbriar.” Ilmeisesti Varpu ymmärsi jättää enemmät kohteliaisuudet sikseen. Lunta satoi edelleen, eikä se ollut sulanut pois. Heidän kengistään jäi tummia jälkiä valkeaan maahan, kun he kävelivät pihaton portille. “Kai kenkäsi kestävät vettä?” Vilja kysyi ja oli näkevinään kummastuneen ilmeen toisen kasvoilla. Hän antoi viimeisen pusun Väiskin karvaiselle poskelle, avasi portin ja viittasi kaksikon peremmälle jääden itse kuivalle maalle. Väiski marssi suoraan lammikkoon miettimättä ollenkaan. Vilja kuuli, kuinka Varpu yritti kirota hiljaa, mutta vaimea “perhana” osui silti hänen korviinsa ja nosti leveän virneen hänen kasvoilleen. “Ota riimu pois”, hän virkkoi kuin ei olisi tiennyt, mitä juuri tapahtui, ja sulki portin Varpun kahlattua tarhasta. “Hyvä on, en enää kehu sinua”, nainen sanoi painokkaasti yrittäen olla hymyilemättä, “Ainakaan tänään.” Vilja sulki suunsa, etteivät hammasraudat loistaisi talliin saakka, ja kohautti hartioitaan viattomana.
Laulun sanat: Blackbriar - Arms of the ocean
|
|
Vilja
Uusi tyyppi
Posts: 18
|
Post by Vilja on Dec 16, 2023 8:29:01 GMT
3.
Vilja teki parhaansa piilottaakseen rinnassaan sykkivän innostuksen. Vihdoinkin maastoon! Hänelle oli ehtinyt jopa tulla hieman kylmä odottaessaan Väiskin selässä muiden saavan asiansa järjestykseen; hän ei mahtanut mitään sille, että oli aina ajoissa – mieluummin puoli tuntia etuajassa kuin viisi minuuttia myöhässä. Sen vuoksi he olivat ehtineet ensimmäisinä lumiselle tallinpihalle ja seisoksineet siellä jo hyvän tovin. Väiskiltä ei tukahdutettukaan ilo tietenkään jäänyt huomaamatta, mutta se malttoi seistä aloillaan, eikä edes kuopinut, paitsi vasta sekunteja ennen liikkeellelähtöä.
Lumi narisi monien kavioiden alla. Vilja kuuli Jipun äänen jonon keulilta, muttei saanut selvää kaikista sanoista – toisaalta hän ei varsinaisesti edes kuunnellut. Edessä kulkevan Rambon leveä takamus keikkui puolelta toiselle. Anniina varmaankin kertoisi, jos tarvitsisi oikeasti tietää jotain. Väiski tuntui pirteältä. Sen paksun otsatukan sekaan uponneet korvat näyttivät melkein pyöreiltä, ne sojottivat tiiviisti eteenpäin ja Vilja mietti, kuuliko se niillä yhtään mitään valtaisan karvamäärän tukkiessa ne totaalisesti. Puhtaanvalkea hanki kimalteli kaikkialla ympärillä. Sää oli paras mahdollinen; pikkupakkanen ja auringonpaiste, joka lämmitti mustia topparatsastushousuja (etuajassa saatu joululahja!) mukavasti, mutta ei kuitenkaan sulattanut yön aikana ikkunoihin kasvaneita kuurankukkia. Hän rapsutti hevosen kaulaa, ja kirjavat korvat kääntyivät taaksepäin.
Ravi tuntui herättävän kaikki eloon. Väiski nosti päätään, eikä nähnyt enää muualle kuin eteensä. Kevyt ravi sai veren kiertämään sormiin ja varpaisiin asti ja nosti virneen kasvoille – hetkeksi. Takana kirmaava Åke vaikutti hermostuvan viimeisenä poukkoilevasta Benjistä, ja niiden levottomuus alkoi ahdistaa Viljaa. Hän yritti olla vilkuilematta taaksepäin ja keskittyä ainoastaan Väiskin korviin, jotka olivat, jos mahdollista, entistäkin tarkkaavaisemmin hörössä. Ruuna ravasi reippaasti eteenpäin eikä tainnut edes huomata takanaan tapahtuvaa epäjärjestystä. Väiskiin oli helppo luottaa. Oli luotettava myös Judyyn ja Santeriin ja siihen, että nämä saisivat pidettyä ratsunsa hallinnassa – kuten lopulta kävikin. Väiskin ilo tarttui pian myös Viljaan. Hän rentoutui uudelleen tuntiessaan sen pysyvän käsissä. Matka taittui ja hevosten ja ratsastajien hengitys huurusi ilmassa valkoisena pilvenä.
Gara pudotteli ensimmäisenä mennessään lumet puiden oksilta, ja paljaaksi jääneet risut ja kuusenhavut raapivat Viljan kypärää ja takin hartioita. Hän kääntyi pyyhkimään lunta ja neulasia pois Väiskin takamuksen päältä. Ensivilkaisulla metsä oli mustavalkoinen, mutta kun sitä katseli tarkemmin, valkoisen lumen seasta löytyi ikivihreitä havuja ja kultainen auringonvalo lävisti puiden mustat, harmaat ja ruskeat runkorivistöt. Lehdettömien latvojen seasta pilkistävä taivas oli sinisenharmaa. Hevoset kahlasivat syvässä hangessa, joka sai edellä tarpovan Rambon pitkän hännän näyttämään siltä kuin se kelluisi kinoksen päällä. Väiski käänteli korviaan vuoroin eteen, vuoroin taakse evästäessään kuusenoksilla ja kuunnellessaan Viljan sille kertomia asioita.
Vaikka Jippu kuinka muistutteli rauhallisesta lenkistä, tutun laukkasuoran lähestyessä tunnelma tiivistyi. Pakkanen oli saanut Väiskin (ja kaikki muutkin) virkeäksi, eikä Vilja itsekään enää malttanut tyytyä pelkkään käyntiin. “Ihan vaan vähän edes?” “Jippu, jooko?” “Ihan hyvin voidaan laukata, kaikki haluaa kuitenkin!” “Ei tarvitse mennä pitkään, ihan vain vähän? Kaikki haluaa mennä, kukaan ei jäisi jälkeen!” “Hyvä on! Rauhallisesti sitten, ei mitään holtitonta kaahailua!” Rauhallisesta laukkapätkästä ei tullut varsinaisesti rauhallinen – Vilja yllättyi, kuinka isoja vaihteita laiskanpulskeasta Rambosta löytyi. Väiski ei aikonut hävitä sille; se käänsi päätään ja vilkaisi sivusilmällä häneen kuin hoputtaen. Hän keräsi ohjat niin nopeasti kuin pystyi, ei uhrannut ajatustakaan Benjille tai Åkelle, eikä halunnut tietää, mitä takana saattoi tapahtua, vaan keskittyi ainoastaan omaan ratsuunsa. Kuului pieni, villiintynyt vinkaisu, ja sitten lumi pöllysi. Onneksi Väiski ei koskaan kiskonut päätään alas, vaikka takapää nousi. Se otti juoksun tosissaan. Sisimmässään Vilja hihkui riemusta, kuten hevonenkin. Ilmassa pyörteilevä kevyt pakkaslumi laskeutui glitterinä hänen kasvoilleen, suli lämpimiin poskiin ja valui pisaroina pois.
Väiski hidasti oma-aloitteisesti raviin hyvissä ajoin saavuttaessaan odottamaan jääneet Garan ja Rambon. Vilja nauroi hiljaa, kuivasi kasvonsa hanskoihinsa, eikä välittänyt, vaikka joku olisi tällä kertaa nähnytkin hänen hammasrautansa. Adrenaliini sykki suonissa, Väiski puhisi huurua ilmaan ja pärskähti ravistellessaan kaulaansa. Lumihangessa oli raskasta juosta. Loppumatka kuljettiin käyntiä yhtä palauttavaa ravia lukuunottamatta. Kiire oli jäänyt kinokseen, eikä kukaan enää poukkoillut minnekään. Väiski venytti kaulaansa alemmas ja Vilja antoi sille ohjaa, joskaan ei uskaltanut päästää niitä ihan kokonaan pitkiksi. Hän pörrötteli ruunan harjaa kiitellen sitä riemukkaasta reissusta.
Tallin pihalla Väiski ravisteli itsensä kokonaan Viljan laskeuduttua selästä. Kaikki suojat olivat tallella, mitään – tai ketään – ei ollut pudonnut metsään. Onneksi, sillä tunnin kuluttua taukohuoneessa olisi tarjolla glögiä ja joulutorttuja, eikä siinä ajassa ehtisi käydä koko kuljettua reittiä jalkaisin läpi kadonneiden tavaroiden perässä. Harjatessaan Väiskiä ja nyppiessään sen jäätyneitä turpakarvoja karsinassa Vilja mietti, kehtaisiko kysyä, olisivatko joulutortut vegaanisia. Jollei kehtaisi (tuskin kehtaisi), eikä kukaan kertoisi, ne voisi toisaalta jättää välistä ja tyytyä glögiin. Ulkona sinisenharmaa taivas satoi lisää lunta talviseen maahan. Väiski pääsi pihattoon ja heittäytyi ensimmäisenä piehtaroimaan ennen kuin suuntasi kulkunsa heinäpaalille. Pakkanen puolestaan pääsi Viljan takin alle hänen jäätyään katselemaan hevosen puuhia. Mukillinen lämmintä glögiä taukohuoneen sohvalla tulisi tarpeeseen.
|
|
|
Post by Jippu on Jan 14, 2024 20:13:51 GMT
Väiski Väpä Vemmelsääri iloisen näköisenä pesupaikalla
|
|