|
Post by santeri on Oct 7, 2023 16:33:12 GMT
Santerin ja Åken seikkailut
|
|
|
Post by santeri on Oct 15, 2023 17:26:28 GMT
Perustuu torstaihin 12.10.-23 #1 Muutto
"Mites töissä on menny", isä kyseli samalla, kun auto kurvasi hiljaista tietä eteenpäin. "Hyvin", vastasin ja vilkaisin puhelimen ruudulta traikkukameraa. Åke söi heinää verkosta, eikä ollut juuri moksiskaan kuljettamisesta. Ei Åke varsinaisesti ollut koskaan pelännyt traikkua tai mitään, mutta toisinaan se saattoi stressaantua kuljettamisesta ilman kaveria. Isä oli ystävällisesti lähtenyt kuskiksi meille, kun Åke oli saanut potkut entiseltä tallilta ja jouduin etsimään sille nopealla aikataululla uuden tallin. Onneksi olin sattunut bongaamaan jo aiemmin ilmoituksen Vaahterapolun vapaista karsinapaikoista. "Paljonkos sulla menee palkasta ton eläimen kustannuksiin?" isä kysyi, kysymys oli peitetty sellaisen mukahauskan letkautuksen kaltaiseksi heitoksi, mutta kyllä mä todellisuudessa tiesin ettei hän ymmärtänyt tätä harrastusta ollenkaan. "Ihan riittävästi", vastasin jatkamatta keskustelua sen enempää.
Auto kurvasi hiekkatietä pitkin tallin pihamaalle ja nopeasti näkökentän peitti isot tilukset ja puitteet. Piha oli melko hiljainen muutamaa tallilaista lukuun ottamatta, mutta oltiinhan me liikkeelläkin sen verran ajoitta ettei ihme. Työnsin pelkääjänpaikan oven auki ja kampesin ylös. Muutaman venytysliikkeen jälkeen näin kuinka kauempaa meitä lähti lähestymään joku nainen. Heiluttelin kädelläni heipat ja otin pari varovaista askelta tulijaa kohti, en varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen sankari. "Moro, muuttohommissa?" lyhyt, luultavasti todellisuutta nuoremman näköinen ja vahvasti meikattu tyttö pysähtyi kohdalleni. "Joo, jotain semmosta", mutisin lähinnä omille saappailleni, "öö, Santeri Valkeala", sanoin ja ojensin käteni tytölle jäykemmin kuin oli tarkoitus. Jos en ihan väärin tulkinnut tuo blondi vilkaisi minua päästä varpaisiin ennen kuin tarttui käteeni, "Jerita, töissä täällä. Lupasin ottaa koppia teidän muutosta", nyökyttelin ja pienen kiusallisen hetken jälkeen muistin, että poni on edelleen kopissa.
Åke tuli ulos traikusta rauhallisesti, hetken se pyöritti päätään ja kummasteli uutta ympäristöä. Muutaman kerran poni huuteli ulkotarhoissa oleville hevosille. Jerita johdatti meidät talliin, jossa Åke pääsi kuivumaan omaan karsinaan. Matka oli saanut sille pienen hien pintaan. "Varustehuone löytyy tuolta, voit viedä ponisi kamat sinne ja myöhemmin katotaan mihin porukkaan sen saisi tarhaamaan", Jerita selosti ja huitoi jokaiseen ilman suuntaan, jossain oli vessa, jossain rehut ja jossain sitä sun tätä. Mä nyökyttelin ja unohdin kaiken informaation sitä mukaan, kun uutta tuli. Onneksi isä oli kuunnellut edes sen verran, että osasi kantaa Åken kamoja suurinpiirtein oikeille paikoille. "Jotain puhetta oli siitä, että tää sun poni olis kova karkaamaan?" Jerita nojasi Åken karsinaa vasten ja mä naurahdin hermostuneesti, "joo.. Åke on vähän turhan näppärä tulemaan ulos aidoista tai karsinoista. Jotenkin se aina oppii avaamaan kaikki viritykset tai limboamaan ulos aidoista", yritin kuulostaa rennon rempseältä, mutta tulos oli tuskin toivottu. Jerita kurtisti vähän kulmiaan silmäillessään Åkea. Åke on saanut vuoden aikana kahdesta paikasta potkut karkailun takia, joten todella toivon ettei tällä kertaa lennetä ulos heti kättelyssä..
"No, toivotaan, että teillä sujuu. Palataan asiaan, täytyy mennä töihin", Jerita lähti paikalta ja pian isäkin ilmoitti olevansa valmis tavaroiden kanssa. Kiittelin iskää samalla, kun solmin ponini oven muutamalla riimunnarulla - ihan vain varmuuden vuoksi. Åke sai jäädä kotiutumaan ja mä hyppäsin isän kyytiin, joka rupasi tiputtaa mut töihin. Eiköhän tämä tästä..
|
|
|
Post by santeri on Nov 28, 2023 22:40:24 GMT
Perustuu aikavälille 16.10. - 20.11.-23 #2 Ei niitä niin hyviä hetkiä..Tarinassa esiintyy seuraavia tallilaisia: Jippu, Liisa & Jerita16.10. - maanantaiKäynnistelin vanhaa Volvon raatoa sormet ristissä toivoen, että auto vielä liikkuisi. Ostin kyseisen kaunottaren 19-vuotiaana hyvin edullisesti eräältä automekaanikolta, joka varoitteli jo silloin ettei tämä kärry kauaa ajossa kestäisi - saati menisi katsastuksesta läpi. Noh, onhan tässä "jo" miltein viisi vuotta yhdessä kituutettu. Väänsin avainta virtalukossa ja pääni sisällä rukoilin toivoa ylemmältä taholta. Auto päästi ensin hyvin, hyvin epämääräisen äänen. Nielaisin, nyt ei olisi tosiaan varaa tämän kuuloisiin ääniin. Onnekseni jo toisella yrityksellä tuttu, hieman kirskuva moottori pärähti käyntiin ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta.“Tiesin ettet sä pettäisi mua”, taputin rattia kuin kiittääkseni, tajusin tosin melko nopeasti näyttäväni ihan idiootilta ja nopean “eihän kukaan nähnyt” -varmistuksen jälkeen kurvasin pois pihasta ja lähdin ajamaan tallille.Väistesin hiekkatien kuoppia parhaani mukaan, sillä Volvon jousituksia ei oltu uusittu sitten viime vuosituhannen. Rätisevä radio soitti parhaillaan Apulantaa, joka sattui olemaan suosikki bändini. Kappale tosin olisi kuulostanut hieman paremmalta jos joka toinen vokaali ei olisi kadonnut rätinän alle. Luojan kiitos ajomatka tallille oli lyhyt ja pääsin kurvaamaan parkkiruutuun - ja sammuttamaan radion.Istuin hetken etupenkillä ja suoritin vielä pakollisen puhelimen räpläyksen ennen ulostautumista. Luurissa ei ollut mitään uutta, vain facebook muistuttamassa yläaste aikaisen luokkakaverin syntymäpäivästä. Pyyhkäisin ilmoituksen pois ja pudotin puhelimen toppaliivin taskuun. Yläasteen miettiminen ei ollut kovin mieltä ylentävää edes näin aikuisena. Sen verran sain koulukiusaamista osakseni.Laskin kierroksia ja koitin päästää irti vanhoista ajatuksista löntystäessäni pihamaan poikki Åken tarhalle. Poni oli parhaillaan heinäpaalin luona - tosin ei syömässä.“Åke!” parkaisin ja samassa poni päästi irti tarhanaapurinsa sadeloimesta. Poni katsoi minua kuin viaton lapsi vanhempaansa - “en mä mitään tehnyt” -ilme oli hyvinkin tuttu tämän elukan kanssa.Raavin otsaani, kun poni käveli luokseni herkkuja odottaen, “kai sä tiedät, että mun kaikki rahat menee sun toilailujen paikkaamiseen”, tokaisin ja pörrötin ponin paksua etuharjaa.Åken tarkat rodut eivät olleet tiedossa, mutta olin aina ajatellut, että siinä oli pakko olla ripaus islanninhevosta -tai suokkia. Niin paksu ja pitkä sen harja oli. Tungin käden liivini toiseen taskuun ja hapuilin sen pohjalta yhden heppanamin, Åke oli selvästi päässyt niskani päälle. Ruuna haisteli lakritsan makuista herkkua ensin hieman epäileväisesti, mutta söi sen kuitenkin. Nappasin portin pielestä Åken riimun ja siinä kiinni olleen narun. Poni seisoi paikallaan kuin tatti minun kiinnittäessä riimua sen päähän. Talutin ponin talliin ja päätin kiinnittää sen käytävälle. Vilkaisin ranteessa olevaa kelloa, joka näytti vasta suurinpiirtein puoltapäivää. Talli oli pelottavan hiljainen tähän aikaan arkipäivästä, mutta se toisaalta sopi paremmin kuin hyvin, sillä ajattelin ratsastaa ponilla ensimmäistä kertaa muuton jälkeen. Åke haukotteli teatraalisen suurieleisesti, kun harjasin sen paksua - ja märkää karvaa. Klipperillä alkaisi taas olemaan töitä tähän aikaan vuodesta. “Sulla on enemmän turkkia ja tukkaa kuin pörröisillä shettiksillä”, tokaisin ponilleni, joka ei tuntunut ymmärtävän sanaakaan - tai no, ei tietenkään ymmärtänyt.Åke sai päälleen satulan, suitset ja suojat kaikkiin jalkoihin. Ei me normaalisti käytetty suojia sileällä kuin takasissa, mutta näin monen vapaapäivän jälkeen halusin varautua mahdollisiin energian purkauksiin. Never say never ja niin edelleen..Poni pörisi hiljaa, kun maneesin raskaan oven auki. Ulkona keli oli sateinen ja kostea, joten valitsin mieluummin maistella hiekkaa kuivassa maneesissa. Suoristin ponin oranssia huopaa ja laskin jalustimet. Olisi niin mahtavaa päästä taas treenaamaan kunnolla - ja ehkä kilpailemaan. En varsinaisesti ollut mikään kilparatsastaja, mutta Åken kanssa voisin nähdä itseni osallistuvan pieniin kilpailuihin. Satulavyön kiristyksen jälkeen sovitin jalkaani jalustimeen ja ponkaisin kepeästi ruunan kyytiin. Åke lähti miltein saman tien reippaasti kävelemään kohti uraa, sillä oli selkeästi halukkuutta työskentelyyn. Kiristin vielä vyötä muutaman reiän ponin kävellessä kaula pitkänä. Tuntui hyvältä olla jälleen satulassa, olin jo unohtanut miten luontevalta tuntui istua Åken kyydissä. Halusin käydä askellajit läpi hyvällä fiiliksellä, ilman sen suurempia ponnisteluja tai vaatimuksia. Taivuttelin hieman ponia pääty-ympyröillä ja koitin väistättää muutaman askelen uraa pitkin. Ravissa ja käynnissä poni tuntui hyvältä, hieman jäykältä, mutta se ei ollut ihme niin monen vapaan jälkeen. Välikäyntien jälkeen aloin ottamaan mukaan myös laukkaa ja siitä se alamäki sitten alkoi. Jo ensimmäisen noston yhteydessä poni otti turhan kovan lähdön - pukkien saattelemana - ja sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä. Käänsin Åken ympyrälle ja sain jotenkin hillittyä ponin menohaluja. Hetken päästä vaihdoin suuntaa ja lähdin nostamaan laukkaa uudelleen - tällä kertaa Åke innostui entistä enemmän ja hetkeä myöhemmin löysinkin itseni meritähtenä maneesin pohjalta. Putoaminen nyt ei ollut mitään mitä en osannut odottaa, mutta ylös noustessani huomasin, että poni ontui toista takajalkaansa. Hienoa.Tarkistin tilanteen ja Åken läpikotaisin vain tullakseni siihen tulokseen, että ruuna oli pukkiensa lomassa saanut takakengän irti. Talutin lähes kolmijalkaiseksi heittäytynyttä poniani samalla kun silmäilin pudonnutta kenkää. Kenkä löytyi, eikä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata talliin soittamaan lähistön kengittäjiä läpi. Vilkaisin Åkea joka olisi halunnut vielä jäädä maneesiin, valitettavasti herkkäjalkainen otus ei pärjännyt ilman kenkiä ja jouduin väkisin kiskomaan punertavan ratsuni ulos.“Mitäs sä täällä huokailet?” Jipun kysymys sai minut havahtumaan jonkinlaisesta transsista takaisin todellisuuteen, “Åke potkaisi kengän jalastaan. Oon koittanut tässä googlettaa alueen kengittäjiä. Kaksi kieltäytyi tulemasta ja yksi ei vastannut mitään”, Jippu taisi ymmärtää vihjaukseni ja istui alas kanssani.“Haluatko apua, tiedän yhden kengittäjän joka täällä lyö useinmiten hevoset kenkään. Ehkä hän pääsee tulemaan apuu?” nainen hymyili ja yritin vastavuoroisesti vilauttaa hänelle hymyntapaisen. Jippu kaivoi puhelimestaan numeron Markus Tuimalalle ja niin päädyin jälleen soittamaan yhdelle kengittäjälle, joka minun onnekseni lupasi tulla paikalle heti huomenna. 20.10. - perjantaiÅke oli kuluneen viikon aikana lyöty kenkään jo kahdesta ja totta puhuen olin valmis itkemään, kun perjantaina vastassa oli kengätön eläin - taas. Poni kyyhötti tarhassaan ja katseli minua surkeana, aivan kuin ei olisi itse syyllinen omaan tukaluuteensa. Upotin käteni ruunan karvaan ja mutisin itsekseni painokelvottomia manauksia. Olin niin epätoivoinen tilanteeni kanssa etten edes tiennyt mistä suunnasta olisi pitänyt tätä turhautumista purkaa. “Joskus mä vain mietin, että miksi en aloittanut sitä kirottua jääkiekkoa”, lapsuudessa isä oli yrittänyt saada minua monet kerrat jäälle, kuten varmaan jokaisen pojan isä - myös minun - elätteli toiveita urheilijapojasta. Siis oikeasta urheilijasta, kuten isällä oli tapana sanoa. Ratsastusta ei laskettu hänen mittakaavallaan urheiluksi ollenkaan. Åke seisoi karsinassaan kalteriin sidottuna, sillä halusin kuitenkin viettää aikaa ruunan kanssa. Nyt kun ratsastus tai kävely ei vaihteeksi ollut vaihtoehtona jäi jäljelle enää harjan ja hännän letittäminen. En varsinaisesti ollut mikään lettimestari, mutta luottoni youtuben opetusvideoihin oli sen verran kova, että päätin yrittää.***En tiedä mitä oikein ajattelin, kun luulin oppivani edes tavallisen palmikon. Istuin Åken karsinan edessä ja puhelimestani pyöri ainakin kymmenes “how to do easy braids” -video. Jösses, eihän siinä ollut mitään järkeä miten kaikkia mahdollisia osioita olisi pitänyt osata liikuttaa päältä ja alta ja sieltä sun täältä. Suljin videot ja päätin kerrankin luovuttaa suosiolla, turha edes yrittää tässä vaiheessa.“Mitä sä katot”, kimeä lapsen ääni sai minut hätkähtämään, “öö, yritin opetella lettejä videolta”, sopersin edessäni seisovalle tytölle, jonka olkapäillä lepäsi letit ja joka oli puettu päästä varpaisiin pinkkiin.“Mä osaan letittää”, pikkutyttö sanoi ja nappasi vieressäni lojuneet kuminauhat, sekä harjan käteensä. Olin kuin ällikällä lyöty, kun tuo lapsi tallusteli Åken luokse ja alkoi harjata sen takkuista tukkaa selväksi.“Mun nimi on muuten Liisa, Abby on mun hoitoponi”, auoin suutani osaamatta oikeastaan sanoa yhtään mitään. Ehkä pitäisi esittäytyä, tai ehkä kehottaa lasta tulemaan pois Åken luota. Toisaalta miksi se ei voisi letittää ponin harjaa, kun en itse sitä hommaa osaa. Toisaalta miksi hengailen sikiön kanssa?Pudistin päätäni ja yritin keräillä itseäni, “Santeri, mutta voit sanoo Santuks. Poni on Åke, sillä tota harjaa kyllä riittää”, mutisin noustessani ylös lattialta.Liisa oli kova puhumaan, siis niin kova etten enää tunnin kuluttua tiennyt monesko tarina tytöllä oli menossa. Toisaalta tilanne oli hyvä, sillä lapsi puhui niin paljon ettei minun tarvinnut edes vastata. Kaiken lisäksi Åkella oli upeat letit sekä harjassa, että hännässä. Kiitin Liisaa, joka kertoi menevänsä ratsastustunnille. 24.10. - tiistaiIstuin muovituolissa sitäkin muovisemman pöydän ääressä syöden valmisateriaa muovirasiasta, kun puhelimeni työhousujen taskussa alkoi väristä. Lemppasin haarukan käsistäni ja vilkaisin luurin näyttöä. Ruudulla komeili teksti “talli” ja jo siinä vaiheessa tiesin ettei kyse voisi olla mistään hyvästä asiasta.“Santeri”, vastasin puhelimeen tärisevällä äänellä.“No Jerita täältä tallilta moro. Åke on tullut jossain vaiheessa tarhasta ulos ja löytyi täältä pihamaalta vapaana”, siirtelin kiharoita pois kasvojeni edestä ja lyyhistyin syvemmälle tuoliini.“Ei tässä siis muuten mitään, mutta se on polkenut kaikki neljä kenkää irti - ja mä löysin vain yhden”, huokaisin niin syvään, että se takuulla kuului puhelimen toiseen päähän, “mä tulen iltapäivällä sinne, kun pääsen töistä. Täytyy kengittäjälle soitella..” tokaisin ja Jeritan kanssa sovittiin, että Åken voisi viedä karsinaan odottamaan.Loppu päivä töissä ei juurikaan kohottanut mielialaani. Poikkeuksellisen paljon inhottavia asiakkaita ja vaikka olinkin aspa urani aikana onnistunut kasvattamaan jo varsin paksun nahan meni jotkut kommentit siitäkin huolimatta ihon alle. Kaiken lisäksi juuri ennen vuoroni päättymistä paikallinen nuoriso päätti järjestää Salessa sen aikaisen välikohtauksen, että paikalle tarvittiin poliisien lisäksi ensihoito paikkaamaan yhden kersan sormi, jonka pullonpalautuskone oli lähes syönyt. Ylitöiksi meni - jälleen.Kello oli jo viittä vaille iltatallia, kun vihdoin pääsin pelipaikalle Volvon kanssa. Åke oli karsinassa ja poni hörisi minulle hennosti, kun lähestyin sitä. Kengittäjälle olin viestitellyt jo päivällä ja hän lupasi tulla paikalle huomenna - taas. “Pitkä päivä?” Jeritan ääni kaikui käytävällä ja käännähdin tytön puoleen, “et tiedäkkään”, tokaisin ja Jerita nyökytteli.“Hevoseton on huoleton ja niin edelleen”, hän kommentoi heinittämisen lomasta ja taisin peräti naurahtaa hänen tokaisulleen. Se oli nimittäin juurikin naulan kantaan, etenkin tässä tilanteessa.01.11. - keskiviikkoViikon, kokonaisen viikon Åke oli pysynyt kengässä polkematta niitä jaloistaan. Melkein itkin onnesta, kun pääsimme osallistumaan ensimmäiseen valmennukseen ties kuinka pitkästä aikaa. Valmentajana toimi alueella kiertävä Marie Kantola, jonka erikoisalaa oli esteet - erityisesti ratatreeni. Olin ilmoittautunut mukaan viime tipassa, sillä pessimistinen luonteeni oli vakuutellut minulle ettei poni tulisi kuitenkaan pysymään kengässä valmennukseen saakka.Oli välikäyntien aika ja Marie kävi jokaisen ratsukon kanssa lyhyen palautteen tähänastisesta tunnista. Taputin Åkea kevyesti kaulalle ja nielaisin hermostuneena, kun valmentaja harppoi maneesin poikki luoksemme.“Åke on ollut tänään oikein reipas”, Marie aloitti ja minä nyökyttelin kuin mikäkin bobble head figuuri.“Vähän enemmän varmuutta tekemiseen, älä säädä niin kovasti. Poni tekee, kun annat sille tilaa tehdä”, Marie jatkoi, enkä osannut oikein vastata mitään, joten jatkoin nyökyttelyä.Rataharjoitus jatkui ja estekorkeus oli jotain 80cm luokkaa. Åke kävi kuumana ja siitä johtuen ponin laukka oli hyvin hyppivää. Ohjasin ruunan ensimmäiselle suhteutetulle linjalle ja Åke hyppäsi hienosti. Kaarteessa olimme kumpikin hieman hukassa, minkä seurauksena okserin etupuomi tuli alas, mutta sain pakettini kasaan ja sarjalla kaikki kolme estettä säilyi yhtenä kappaleena. Viimeisenä esteenä tultiin uudelleen radan ensimmäinen linja eri suunnasta. Ensimmäinen kolhati, mutta toiseen poni sai paremman paikan. ***Kävelin Åken kanssa lähialueen lenkkiä valmennuksen jälkeen selästä käsin. Poni oli ollut uskomattoman hieno ja fiilikseni yllättävän hyvä. Ilta oli jo hämärtynyt pimeäksi, joten käänsin ruunan nenän kohti tallia. Meillä ei ollut tarvittavia heijastimia sen pidempään maastoon, joten parasta katsoa kuin katua. En välttämättä haluaisi jäädä auton alle hevosen kanssa juuri tänään - tai välttämättä koskaan.Åke pärskähti rennosti, kun annoin itseni valua alas ruunan selästä. Ulkona oli pakkasta, ehkä asteen verran - jos sitäkään - mutta talvi selvästi teki tuloaan. Olin onnekseni sopinut klippauksen Åkelle tänä viikonloppuna, sillä ponin kuivattaminen tällä karvan määrällä.. No, se oli käytännössä mahdotonta. Pesin pinin kevyesti sienellä ennen kuin viskoin sen päälle ensimmäisen kuivatusloimen - joka kastui alta aikayksikön. Kaiken kaikkiaan taisin vaihtaa Åkelle kolmesti uuden viltin niskaan ennen kuin uskalsin jättää sen iltatallilaisten hellään huomaan. Huh, olisin itsekin suihkun tarpeessa.Kävelin tallipihan poikki Volvolle luuria näpräille. Isä oli laittanut viestiä ja pyytänyt kylään viikonloppuna. Viittasin työkiireisiin ja onnistuneesti väistin luodin. Porukoilla käyminen kuulosti kaikelta muulta, kuin rentouttavalta. Istahdin autoon ja päräytin volvon käyntiin. Vanhassa kotterossa ei tosiaan ollut minkään sortin lämmitystä, joten kaivoin hansikaslokerosta astetta paksummat rukkaset käsiini. 10.11. - perjantai Vapaapäivä.Niitä oli nykyään aivan liian harvoin, joten olin käyttänyt tämän aamun nukkuakseni aivan liian myöhään. Kello lähestyi jo lounasaikaa, kun viimein nousin ylös vuoteesta. Tummanvihreät lakanat olivat rytyssä ja peittokin puoliksi irti pussilakanasta, en tosin jaksanut välittää. Korjaisin asian sitten illalla - jos silloinkaan.Kunkku pyöri jaloissani kuin mikäkin pahanilman lintu, vaatien ruokaa. Nappasin kaapista pussin kissanpöperöä ja valutin sen kulhoon, jonka tarjoilin tuolle hieman paksulle kollille. Huokailin ja kaadoin Queen bändin logolla varustettuun kuppiin kahvia. Mikään ei saa päivää käyntiin samalla tavalla, kuin kahvi. Sen jos jotain olin oppinut isältäni vielä, kun asuin kotona. Kahvia piti aina saada ennen kuin pystyi huomenet toivottamaan. Pudistin päätäni ja koitin ravistella ajatukset perheestäni pois päästäni. Liikaa huonoja muistoja, valheita ja turhia paineita. ***Tallilla oli kova kuhina. Olin osunut paikalle juuri pahimpaan mahdolliseen ruuhka-aikaan. Tuntilaisia pyöri siellä sun täällä ja maneesissa oli meneillään jatkuvalla syötöllä ratsastuskoulun tunteja. Toisin sanoen tänään oli hyvä päivä lähteä maastoon.Varustin Åken ponin karsinassa ja ripustelin kaikkialle heijastimia, jotta varmasti näkyisimme pimenevässä illassa. Onneksi olin viime vuonna ostanut ponille myös heijastavan ratsastusloimen, sillä se jos joku näkyisi ulkona. Ruuna kuopsutti hermostuneena karsinen pohjaa, kun vedin kypärää päähäni.“Malttaisit nyt hetken”, tokaisin ponille.Joskus Åke osasi olla niin ärsyttävä pienine huonoine tapoineen.Pihalla moikkailin muutamaa tallilaista ennen kuin kipusin ruunan selkään. En varsinaisesti vielä tuntenut alueen maastoja, yhtä lenkkiä lukuun ottamatta, mutta olin varmistanut maastokartasta Jipun suositteleman reitin joka oli pääsääntöisesti isompaa hiekkatietä - eli eksymisen mahdollisuus olisi huomattavasti pienempi. Nainen oli myös tarjoutunut lähtemään kanssani maastoon joku toinen kerta, mutta vakuuttelin selviytyväni tästä.Åke lähti hieman epäilevänä pois pihapiiristä, poni olisi kaivannut mukaansa kaveria, mutta jo hetken kuluttua ruuna oli unohtanut moiset huolet ja kulkikin nyt korvat tötteröllä eteenpäin. Lyhensin ohjaa, sillä halusin olla varautunut jos sattuisi, että pomminvarma maastomoponi ottaisi ja päättäisi poistua paikalta. Reitti oli loppujen lopuksi melko itsestään selvä ja helppo kulkea kaikissa askellajeissa, tosin laukkaaminen jätettiin vähemmälle jäätyneen maan vuoksi. Ruuna olisi kyllä mielellään painellut menemään satalasissa, jos olisi saanut siihen luvan. Lenkki taisi kaiken kaikkiaan kestää alle pari tuntia, mutta tallille palatessa oli siellä käynnissä edelleen sama hälinä, kuin aiemminkin.20.11. - maanantaiIstuin taukotilassa Åken suitsia jynssäämässä. Olimme olleet ponin kanssa aiemmin kouluvalmennuksessa ja nyt päätin kuluttaa aikaani - tai paeta velvollisuuksiani - ja putsata ruunan varusteet kerrankin kunnolla. Huoneessa istui muuta minua huomattavasti nuorempi tallityttö ja sivukorvalla kuuntelin heidän juorujaan jostain pojasta. Hymähdin itsekseni, kun mietin itseäni tuossa iässä. Olin kyllä niin keskenkasvuinen rääpäle, kuin olla ja voi. Jos joskus, niin silloin tuntui että seurusteleminen oli kaikki kaikessa. “Siis joo, en tajuu miksi Eero ei vaan ottanu Annia sillon, kun olis ollu mahis. Nyt Anni on jo suhteessa, niin turha itkee perään”, tummatukkainen tyttö totesi ja kaksi muuta nyökyttelivät hänelle. Oli jotenkin raadollista kuunnella teinien juttuja. Nuorena maailma on niin mustavalkoinen ja aina yritetään olla jotain mitä ei oikeasti olla alkuunkaan. Taukohuoneen ovi kävi, kun olin siirtynyt ensimmäisistä suitsista toisiin. Vilkaisin tulijaa ja hetken ajan vain tuijotimme toisiamme.“Santeri!” ovella seisova tyttö - tai nainen - henkäisi ja läväytti niin leveän hymyn etten ollut moista nähnyt hetkeen.Kurkkuuni nousi lievä pala, kun muistot vierivät kanuunan kuulan lailla mieleeni.“Asta, pitkästä aikaa..” oli ainut mitä osasin sanoa. En tiedä olisiko tilanteessa pitänyt olla enemmän järkyttynyt vai hämmentynyt. Siitä oli vuosia, kun olimme viimeksi nähneet Astan kanssa. Tarkalleen ottaen neljä vuotta. “No, mitä sulle kuuluu? Tai ennen kaikkea miksi sä olet täällä? Luulin, että muutit Rovaniemelle”, Asta ei ollut muuttunut juuri yhtään. Edelleen samat vaaleat hiukset ja edelleen se sama kaulakoru, jonka koukerot muodostivat nimikirjaimet A.E. “Se oli vain kausityö safarilla”, sopersin, kun Asta alkoi kertomaan omasta elämästään.Hän oli valmistunut kauppakorkeasta ja teki jotain taloushallintoa isänsä firmassa, kävi kuulemma täällä pari kertaa viikossa tunneilla, asui lähellä ja loput selitykset menivätkin täysin ohitse. Pieni orastava ahdistus alkoi jyskyttämään rinnassani ja minun oli päästävä lähtemään tilanteesta. En pystynyt, enkä halunnut sukeltaa niihin vanhoihin asioihin joita olin jo niin pitkään pakoillut.. ***Vedin volvon oven kiinni ennätysvauhtia ja puristin rattia kaksin käsin. En tiennyt miten ja millä verukkeella olin tallista poistunut, mutta ihan sama. Halusin vain kotiin. Hengitin hetken rauhassa ratin takana, ennen kuin käynnistin auton. Toistin pääni sisällä autokoulussa opittua mantraa “älä aja autoa tunnekuohun vallassa” ja yritin parhaani mukaan laskea kierroksia. Astan tapaaminen oli tullut täysin yllättäen, enkä pitänyt yllätyksistä.// Voihan kengät. Jos olis ehtinyt/jaksanut tälle vuodelle joulukalenteria tekemään niin ehdottomasti olis jossain luukussa ollut kuva, mistä pitäis etsiä Åken kengät. Asta-kuvion kehittymistä jään innolla odottamaan! - Jippu-
|
|
|
Post by santeri on Mar 13, 2024 12:10:56 GMT
Perustuu keskiviikkoon 13.03. #4 Tyttöystävä menneisyydestä
Siitä oli jo naurettavan pitkä aika, kun olin kohdannut yllättäen Astan tallin peräköillä ja yhtä edelleen koko tilanne raastoi minua sisältäpäin. Olin onnistunut käymään Vaahterapolussa kuitenkin viikkoja ennen, kuin karu totuus Astan läsnäolosta paljastui. Nykyisin tuntuu ettei edes ollut sellaista päivää etteikö Asta olisi tallilla.. Åke hörisi pehmeästi ja palautti ajatusteni raiteet takaisin tähän päivään, “sori kamu”, tokaisin ruunalle ja jatkoin vihdoin paikoilleen jääneen harjan liikuttelua vasten ponini pörröistä turkkia. Åke oli kyllä klipattu talven aikana pariinkin kertaan, mutta jostain syystä se näytti siltä ettei olisi klipperiä nähnytkään..
Åke haukotteli mahtavasti, kun kipusin ponin selkään maneesissa. Olimme saaneet paljon hyviä vinkkejä kenttäryhmän Jesseltä sileän työstämiseen. Ja noh, sitä työstämistähän oli.. Åke ei varsinaisesti ollut koulukenttien hurmuri, mutta kyllä siitä pätkittäin irtosi ihan kelvollista liikettä - siis jos pukkeja, sivupotkuja tai piruetteja ei lasketa. Annoin ruunan köpötellä kaula pitkänään maneesia ympäri, ilma oli onneksi jo lähes plussan puolella - mikä sopii meille paremmin kuin hyvin. Talvi alkaisi vihdoin vaihtua kevääseen ja kesään, ja ulkokenttäkausi oli taas askeleen lähempänä.
Åken korvat pyörähtivät ympäri, kun puhelimeni piti äänen viestin merkiksi. Poni ei onneksi varsinaisesti pelännyt mitään äkillisiä ääniä, mutta oli se joskus puhelimen soidessa kuskannut mua pitkin kenturaa. Kaivoin toppaliivin taskua ja katsoin näytölle ponnahtelevia ilmoituksia. Se oli Asta - taas. Viimeiset pari kuukautta Asta oli ollut.. Noh, turhankin tuttavallinen. Olimme viettäneet - ei omasta aloitteestani - paljon aikaa tallilla ja toisinaan Asta tuntui ilmaantuvan myös Salelle, kun olin töissä..
Asta “Nähdäänkö tänään? Tärkeetä asiaa!”
Minä “Mulla on vähän kiire. Åke ratsastamatta”
Asta “Eiku Santeri oikeesti!!! Tilanne on SOS
Minä “No jos illalla käy?”
Asta “Kasilta kaljalle, mä tarjoon”
Tungin puhelimen taskuuni ja otin ohjat tuntumalle. En tosiaan olisi halunnut viettää keskiviikko iltaani - huom, vapaapäivää - kaljottelemalla Astan kanssa. Åke tuntui aistivan taas poissaoloni ja poni nykäisi ohjia niin, että olin lentää kuperkeikalla sen kaulan ylitse. “Jeesus bro, anna ihmisen olla järkyttynyt!” Ja niin siirryimme työskentelemään ravissa avoja ja sulkuja.
***
Åke oli liikkunut ihan kivasti, siis sen puolisen tuntia mitä poni nyt jaksoi vakavissaan keskittyä. Pientä hikeä oli tullut pintaan - todennäköisesti liian paksun turkin takia - joten pesaisin Åken kostealla sienellä ja jätin sen kuivumaan loimen kanssa omaan karsinaan, palautusjuomaa unohtamatta. Jätin vielä lapun iltatallilaiselle, että loimen voisi ottaa yöksi pois. Jostain syystä löysin itseni tekemästä aina vain uusia asioita ja askareita kotiin lähtemisen sijasta, kunnes lopulta totesin, että on oltava mies ja lähdettävä.
Hyppäsin Volvoon, kiinnitin turvavyön ja napsautin Apulannan levyn päälle. Hengitin syvää, kävin päässäni läpi lyhyen ja ytimekkään tsemppipuheen, ennen kuin käynnistin auton. Vilkaisin kelloa ja se oli juuri niin paljon, että ehtisin vaihtaa kamat ja körötellä bussilla baarille. Hitto sentään, mitähän mun pitää pukea päälleni? En edes tajunnut ajomatkan kulua tai kotipihaan kääntymistä, kun kävin mielessäni läpi eri vaihtoehtoja. Kauluspaita on aivan liian siisti kyseiseen räkälään - tai ei se varsinaisesti räkälä ollut, mutta ei myöskään kauluspaita kategoriaan menevä paikka. Huppari taas on liian arkinen ja silloin joudun takuulla näyttämään paperit tiskillä - mitähän kaikki asiakkaat ajattelee, kun tämmönen babyface, aknehirviö, teinimutanttininjakilpikonna saapuu paikalle ja väittää olevansa “ihan oikeesti” aikuinen? Ei takuulla mene läpi..
Seisoin makkarissa peilin edessä ja heitin jo ainakin kymmenennen paidan “ei tätä” -kasaan. Valkoinen on liian riski, koska hiki näkyy läpi. Musta on taas liian angsti ja kaikki siltä väliltä tuntuu väärältä. Tuhahdin ja istuin sängylleni - tai oikeastaa vaatekasaan - ei voi jumalauta olla näin vaikeaa. Hieroin otsaani ja vilkaisin kelloa. Bussi tulisi kymmenen minuutin päästä, eli aikaa ei enää ollut. Huokaillen kiskoin päälleni kasaan päällimmäiseksi jääneen Apulannan hupparin, joka oli kaiken lisäksi musta. Eli angsti linjalla mennään…
Asta heilutti mulle kättään, kun astuin baarin ovesta sisään. Hienoa, ei yhtään yliampuvaa näin pienessä paikassa. Olisin takuulla erehtynyt istumaan tuon vanhan ja parrakkaan miehen pöytään luullen häntä Astaksi. Hahhah, olipas hauska juttu. Kävelin Astan luokse ja istuin tyttöä vastapäätä. Asta tyrkkäsi toisen tuopeistaan käteeni ja nyökkäsin kiitollisena. “Miten meni Åken kanssa?” Asta kysyi, pakollinen small talk ennen varsinaista aihetta. “Siinähän se, paljon on tekemistä vielä”, vastasin kutakuinkin totuudenmukaisesti. Tuskin Åkesta koskaan mitään kilpuria tulisi, mutta passeli harrastuskaveri se on.
“Mites se sun SOS -tilanne?” kysyin ja huomasin kuinka hymy Astan kasvoilta näytti häilyvän. Ilmeisesti tilanne oli kuitenkin sen verran vakava ettei tuo ikuinen aurinko enää jaksanut hymyillä.
Asta huokaili ja yritti selkeästi etsiä sanoja tai kenties kohtaa mistä aloittaa. Tytön siniset silmät heijastivat valoa ja lopulta minun oli pakko kääntyä katsomaan kaljaani, jotta en vaikuttaisi liian oudolta hyypiöltä.
“Kyllähän sä tiedät, että teen töitä isälleni”, Asta aloitti ja nyökyttelin. En tiennyt yhtään miksi minun piti kuulla hänen töistään. Ehkä Asta ajatteli, että me ollaan jotenkin läheisiäkin ystäviä..
“Teen suurimman osan ajasta töitä etänä, koska no, mun ei tarvi mennä paikan päälle, jotta voin näpytellä tietokonetta”, Astan hiukset olivat kevyellä nutturalla ja hänellä oli päällään vaalea neule. Yritin taas kovasti keskittyä olennaiseen - mistähän me puhuttiin? “Niin mietin, että lähtisitkö mun mukaani sinne?” hätkähdin. “Siis hä?” olin todellakin hypännyt jonkin olennaisen seikan ylitse, eikä minulla ollut aavistustakaan mistä puhuimme. “Niin, kun sä tunnet mun porukat ja perheen. Santeri kiltti, me seurusteltiin kuitenkin vuosi. Auttaisiko mua nyt tässä, jooko?” jos leuka voisi pudota lattiaan, niin omani olisi jo kellarin puolella. Asta oli nostanut niin monta kissaa pöydälle yhden kymmenen minuutin aikana, etten kyennyt tekemään muuta, kuin aukomaan suutani. Koko tänä aikana, kun olimme Astan kanssa törmäilleet kaikkien vuosien jälkeen olin hyvin aktiivisesti vältellyt aihetta - siis sitä, että neljä vuotta sitten me erottiin ja mä lähdin karkuun Rovaniemelle. Nyt Asta sitten pyysi mua mukaan johonkin missä on sen perhe ja heitti seurustelukortin pöytään, vau.
“Öh, mä en oikein tiedä.. Onks se välttämättä hyvä idea?” sanoin lopulta. “Santeri hei, se on paras idea mikä mulla on ollut hetkeen. Sen jälkeen, kun mä erosin Aleksin kanssa vuosi sitten mun porukat ei ole muuta tehneetkään, kun ahdistelleet mua uudella kumppanilla. Ei meidän tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle, syödä ja lähtee menee. Sitä paitsi Elias on siellä myös, te olitte hyvää pataa silloin kun me oltiin vielä kimpassa”, Asta hymyili taas tyypillistä kiiltokuva hymyään..
***
Paiskasin ulko-oven kiinni ja lyyhistyin sohvalle kuin taistelun hävinneenä. En tiedä mihin hävitin selkärankani, mutta olin lopulta suostunut Astan ehdotukseen. En todellakaan ole hyvä perhepäivillisillä, saati sosiaalisesti lahjakas alkuunkaan, mutta jotenkin koin velvollisuutta auttaa Astaa. Tai ehkä salaa halusin nähdä ovatko asiat muuttuneet. Tai tietää mitä Eliakselle kuuluu.. Ken tietää..
|
|