#1 Muutto
Elokuun ensimmäinen päivä oli pilvinen ja vähän myös sateinen. Heräsin torstaipäivään aamulla aikaisin kuudelta, kun puhelimeni herätyskello pirahti soimaan ilkeästi kesken herkullisen unen. Huoneeseeni tuli jo hieman aamuista valoa ulkoa, koska en ollut ehtinyt etsiä sopivia pimentäviä verhoja. Olin muuttanut kyseiseen vuokrahuoneeseen vasta viime viikonlopun aikana. Paljoa minulla ei ollut tavaraa sinne tuotavaksi, koska huoneen edukkuuden takia olin ilomielin karsinut entisen yksiöni tavaroita.
Koko vuokrahuone oli oiva onnenpotku. Etsin Kainuun seudulta muutenkin sopivaa vuokrakämppää alkavien hevostalouden opintojeni takia. Siinä ihan puskaradioiden kautta löysin Jipun, joka oli laittanut ilmoituksen alivuokralaisten etsimisestä. Talo sijaitsi Vaahterapolun ratsastuskoululla, joten se todellakin oli suuri winwin. Etsin nimittäin myös ihka ensimmäiselle hevoselleni, Bessielle, myös tallipaikkaa ja hitsi vie, kun sainkin sen vielä samalle tontille kanssani. Siihen loppuisi puolen tunnin ajomatkat tallille. Kaiken lisäksi Jipulla oli myös tallityöntekijöiden haku päällä, enkä olisi ensimmäinen opiskelija, joka aloittaisi osa-aikaisena opiskelujeni ohella.
Todellinen lottovoitto siis.
Tänään tapahtuisi paljon. Ensin olisi lyhyt aamuvuoro Jeritan kanssa. Normaalia rauhallisempi aamuvuoro, kun tuntihevoset olivat vielä loppuviikon lomalla laitumillaan. Tulevana viikonloppuna olisikin kuulemma oikea rumba saada lauma takaisin talliin. Muuttaisin myös tänään Bessien talliin. Tamman nykyinen talli sijaitsi Vientareelta vähän päälle tunnin päässä, joten olin vain tyytyväinen, ettei matkaa tarvitsisi ajaa tätä useammin. Olin varmasti yhtä hermostunut muutosta kuin Bessie, joka oli kovin herkkä, eikä ollut vielä päässyt tottumaan kunnolla tilapäiseen kotitalliinsa. Kunhan saisin tamman Vaahterapolkuun, me emme muuttaisi pitkään aikaan. Se oli varma.
Kävin tekemässä valtaamassani yläkerran kylppärissä aamutoimet ja sen jälkeen puin tallivaatteet päälle. Eli mustat legginsit, joissa oli puhelimelle hyvä tasku, ja viileän ilman takia vedin suosiolla paksumman hupparin pääni ylitse. Vaaleat hiukseni kiedoin ponnarille ranteessani roikkuvalla lenkillä. Hyppelehdin portaat alakertaan ja suoraan keittiöön. Jippu oli tehnyt säännöt selväksi: älä koske kaljoihin. Selkis.
Muuten me vielä kaiveltiin yhteisiä jääkaappisäännöksiä. Tällä hetkellä olin lastannut omani jääkaapin ylähyllylle, josta nytkin otin jogurtin ja kauramaidon. Keitin vain itselleni kahvia, koska tiesin Jipun nukkuvan tänään pitkään. Sekin oli naisen yksi säännöistä: älä vittu metelöi ennen kuin oon hereillä. Selkis sekin. Söin jogurtin sillä aikaa, kun kahvi tippui ja kaadoin sen Marimekon neljän desin mukiini, johon lorautin kauramaitoa päälle. Latasin vielä keittimen Jipulle valmiiksi. Olin näiden parin päivän nähnyt minkälainen aamuherääjä nykyinen vuokranantajani oli, joten se oli ehdoton varotoimi.
Lipitettyäni kauramaidolla laimennetun kahvini, laskin mukin tiskialtaan viereen ja menin kiskomaan jalkaani eteisessä olevat entiset valkoiset tallilenkkarit. Kello oli lähemmäksi seitsemän, joten Jerita olisi pian tallilla. Kahta minuuttia vaille seitsemän, valkoinen auto kaarsi kuraisena pihaan ja minua muutaman sentin lyhyempi blondi nousi autosta ulos.
”Oot ärsyttävän ajoissa siihen nähden, että asut tontilla”, nainen ilmoitti heti.
”Sori?”
Jerita huitaisi kättään ja meni tallin oville kaivellessaan samalla avaimen takkinsa taskusta. Kuuntelin mitä Jerita puheli aamun tehtävistä. Puhetta tuli taas niin paljon, että pelkäsin osan menemän itseltäni täysin ohitse.
”Yritä olla ripeä, mut en odota sulta vielä paljoa”, Jerita sanoi saman asian, kuin ensimmäisenä aamuna ja nyökkäsin.
Kunhan Jerita oli saanut laitettua pannullisen kahvia tippumaan taukohuoneen keittimellä, me lähdettiin tekemään ensimmäiset hommat eli ruokkimaan hevosia. Onneksi yksityistenomistajat olivat laittaneet hevostensa heinät ja aamumössöt valmiiksi, joten tehtäväksi jäi vain mössöjen turvotus ja heinien jako. Kunhan ruoat oli jaettu myös pikkutalliin, me istuttiin Jeritan kanssa taukohuoneeseen juomaan kahvia ja lörpöttelemään.
”Sä voit viedä Bambun”, Jerita sanoi, kun lähdimme kuskaamaan hevosia tarhoihin. ”Se on mun ja ainut ori täällä päätallissa. Jippu kutsuu mua sen takia kermaperseeksi, kun en halua sitä siirtotalliin. Miksi mä jaksaisin raahata sinne kaikki kamppeet joka kerta, jos ne voi sijaita ihan vieressä?”
Naurahdin hieman. Jeritalla oli kuulemma myös toinen hevonen tallissa, mutta Liti oli varsa yksivuotias ja palaisi orilaitumelta elokuun lopussa. Kuulemma se asui vielä siirtotallissa.
”Mä aion muuttaa sen kanssa tänne, kunhan aloitetaan ratsukoulutukset. Sanoi Jippu ihan mitä haluaa”, Jerita uhkasi.
Joten mä menin päätallin syrjäisimmässä sijaitsevan karsinan luokse ja löysin sieltä voikon orin. Bambu höristi korviaan, kun tuuppasin oven auki ja rapsutin sitä tuttavallisesti kaulalta. Sain orille helposti riimun päähän ja lähdin viemään sitä kohti tarhaa. Ihastelin Bambua, kun se lähti ravaten tarhansa toiseen päähän ja ilmoitti kansalle olevansa ulkona. Siinä oli kyllä komea ori.
Parin yksityisen ponin jälkeen, olimme hevosten ulosviemisessä valmiina ja silloin Jippu asteli talosta ulos.
”Huomenta”, hän tervehti. ”Mites teillä menee?”
”Hyvin”, vastasin ja vilkaisin Jeritaa. ”Ainakin toivottavasti.”
”Joo, ihan hyvin”, Jerita nyökkäsi. ”Mä haen traktorin, niin saadaan laitumelle vedet.”
Olin jo aivan uuvuksissa, kun saimme kaikki hommat tehtyä ja Jippu sanoi mun päivän olevan siinä. Kiittelin Jeritaa päivästä ja suuntasin talolle syömään lounasta. Pikaisen ruokailun jälkeen, olin jo menossa autolleni. Se oli sininen Volvo XC60, jonka ostossa oli ollut isä mukana. Minulla ja vanhemmillani oli tapana tehdä mahdollisimman järkeviä ostoksia, aivan sama tulisiko se sitten hieman kalliimmaksi. Auto ei ollut kovinkaan halpa, mutta tulevaisuuteen juuri oikeanlainen, kunhan saisin itselleni tarvittavan ajokorttiluokituksen kopin vetoa varten. Silloin minun ei tarvitsisi turvautua toisiin, jos haluaisin liikkua Bessien kanssa johonkin.
Tänään koppia tulisi vetämään valmentajani Irma. Irma oli vähän päälle nelikymppinen nainen, joka asuu hevostensa kanssa entisellä tallillani. Hän oli myös suuri apu ensimmäisen hevoseni löytämisen kanssa, joten halusin pitää kynsin ja hampain kiinni yhteistyöstämme. Aivan sama tarkoittiko se sitä, että Irman käynnit Vaahterapolkuun tulisi jatkossa maksamaan minulle enemmän. Ajoin vajaan tunnin matkan tallille, jossa olin vielä vähän aikaa sitten vuokrannut puoliveriruunaa, Harria. Harrin kanssa olin päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan, kun sen omistaja oli saanut jälkikasvua. Nykyisin ruuna asui Etelä-Suomessa.
”Moi”, tervehdin Irmaa, joka odotti jo tallinpihassa.
”Heippa.”
Pienten kuulumisten vaihdon jälkeen, nappasimme Irman hevoskopin Volvon perään ja istahdin jännittyneenä pelkääjän paikalle. Bessien tavarat olisivat jo valmiina pakattuina tallilla – osan tavaroista olin tuonut jo eilen – joten reissun ei pitäisi olla turhan pitkä. Nykyinen Bessien tallipaikka sijaitsi pienellä yksityistallilla, jossa ei ollut edes maneesia. Olisi kiva päästä syksyä vasten treenaamaan maneesilliseen talliin.
Irma taiteili auton ja trailerin tottuneesti tallinpihaan, jonka jälkeen raahasimme kaikki loput tavarat Volvon peräkonttiin ja trailerin toiseen puoleen. Sen jälkeen, kävin hakemassa Bessien tarhasta. Ruunivoikko tamma nosti hieman katsettaan, kun pujahdin aidan välistä. Sain sen kyllä kiinni, mutta sisälle talliin me mentiin vauhdilla. Taputtelin Bessietä kaulalle, kun päästin sen karsinaan. Tammasta huomasi kilometrien päähän, että se oli jännittynyt ja tiesi jotain tapahtuvan.
”Saadankohan me sitä koppiin”, pohdiskelin Irmalle, kun täytin matkaa varten heinäpussia.
”Totta kai saadaan.”
No, ei se helppoa ollut. Bessie ei olisi millään halunnut nousta koppiin, jossa vielä oli toisella puolella tavaraa, eikä hevoskaveria. Rapsutin Bessietä lohduttavasti turvasta, kun Irma nosti kopin takarampin ylös.
”Sit matkaan, tyttö”, sanoin tammalleni.
Seurasin koko ajomatkan Bessietä kopin kamerasta ja matkaan päästyämme, tamma onneksi ei ollut ainakaan ulkoisesti enää niin järkyttynyt.
”Huh, se pärjää ihan hyvin”, totesin enemmän itselleni.
”Sä taidat enemmän jännittää loppupeleissä”, Irma naurahti.
”Voi olla”, myönsin.
Ajomatka Vaahterapolkuun ei olisi voinut tuntua yhtään pidemmältä, mutta viimein kurvasimme tallipihaan. Irma pysäytti auton lähelle ovia, josta saisin tavarat lyhyimmän matkaa varustehuoneeseen.
”Se tulee sitten vauhdilla”, varoitin Irmaa, joka laski takarampin, kun itse vaihdoin tamman riimuun ketjun tilalle narun.
”Joo”, Irma huikkasi takaisin.
Heti tuntiessaan takapuomin puuttumisen, Bessie lähti vauhdikkaasti ulos. Pidin tiukasti kiinni narusta ja tulin parhaani mukaan yhtä vauhdikkaasti. Päästyäni maantasalle, nappasin narusta tiukemmin kiinni ja pysäytin hermostuneen Bessien.
”Soo”, silitin sitä kaulalle.
Me käyntiin kävelemässä hetki tallipihalla – Bessie lähinnä tanssahteli – jonka jälkeen vein tamman sisälle talliin. Olin lähettänyt Jipulle ennakkovaroituksen tulostamme ja nainen oli käynyt hakemassa viereisessä karsinassa asuvan Dropin sisälle. Bessie pääsisi vielä tänään pihalle, mutta saisi olla vielä sen aikaa sisällä, että purkaisimme auton. Järjestelisin kyllä tavarat myöhemmin paremmin, jotta Irma pääsisi mahdollisimman pian takaisin kotiin.
Myöhemmin illalla olin saanut kaikki Bessien tavarat järjesteltyä paikalleen. Olin tavannut muutaman yksityisenomistajankin ja vaihtanut pari sanaa. Bessie oli myös haettu tarhasta sisälle. Se oli ollut levoton pihalla hetken aikaa, mutta rauhoittunut sitten hetkeksi syömään heiniä. Nyt vein vielä tammalle iltamössöt karsinaan.
”Moi!” joku huikkasi, kun astuin ulos karsinasta.
”Hei”, vastasin kääntyessäni katsomaan puhujaa.
Puhuja oli mua lyhyempi kiharapäinen tyttö, jolla oli vihreät silmät. Oli vaikea arvioida, oliko tyttö minua paljonkin nuorempi, samaa ikää vai vain lapsenkasvoinen ollakseen paljonkin vanhempi.
”Mun nimi on Lea”, hän kuitenkin ojensi kätensä.
”Mä olen Ronja”, vastasin ja tartuin tarjottuun käteen.
”Aah, Jerita puhuikin susta vuoronvaihdossa. Ei olla vielä törmätty kunnolla, kun oon tehnyt iltatallia, mutta mä oon täällä kanssa töissä.”
Hymyilin. ”No, sitten me varmasti törmäillään useastikin”, naurahdin.
”Joo, ja meidän hevoset onkin myös naapureita”, Lea kertoi.
”Sä omistat Droppin?” kysyin, johon Lea nyökkäsi. ”Se vaikuttaa kivalta ponilta.”
”Noh, sitä se kyllä on”, Lea naurahti. ”Pirteä tapaus. Ja oletan, että toi uusi on sun?”
Vilkaisin Bessietä ja nyökkäsin.
”Sen nimi on Bessie. Aika herkkis ja tota… mä aika lailla vasta ostin sen.”
”Mm. Toivottavasti teillä lähtee sujumaan.”
”Toivotaan”, naurahdin.
Siitä parin vaihdetun sanan jälkeen, Lea lähti jatkamaan iltatallia ja mä suuntasin talolle. Jippu vielä myös tallitöiden parissa, joten suihkun jälkeen istahdin itsekseni alakerran sohvalle. Iltapala sylissä laitoin Maxilta pyörimään Olympialaisten estejoukkuekarsintaa. Ehkäpä me vielä joskus oltaisiin Bessien kanssa tuolla tasolla.